What about my life?
What about my dreams?
What about what I want?
What about my needs?
Sanoisin, että tuossa on helvatun monta kysymystä yhteen euroviisu-biisiin kertosäkeeseen. Vaikka luritus, ei minihameisesta peppua keikuttavasta kultakutrisesta blondista huolimatta järin loistavasti pärjännytkään, huomasin kauhukseni kerta toisensa jälkeen käveleväni ympäri kämppään kertosäettä hyräillen. En voi väittää, että Unkarin viisubiisi olisi varsinaisesti syyllinen siihen, että menin ja tyhjensin puolet pankkitilistäni, ostin lennot ja päätin häippästä Uuteen-Seelantiin, mutta tuo kertosäe sai kyllä pelottavan paljon miettimään noita kysymyksiä.
Joku voisi sanoa, että oli vain ajan kysymys, milloin tälle reissulle säntäisin. Mähän olen kuin tikittävä aikapommi, joka odottaa syksyä lauetakseen matkakuumeen voimasta. Totta… Suuria puheita tuli silloin 2008 Australiasta palatessa pidettyä siitä, kuinka nyt kaikki pitkät reissut olisivat historiaa. Mutta toisaalta, enhän mä ole nyt reissussa kuin 2,5 kuukautta. Eihän tätä voi vielä edes pitkäksi reissuksi kutsuakaan. Sitä paitsi, kun kiduttaa itseään vuorokauden pituisilla lennoilla, on parasta pysyä siellä pallon vastakkaisella puoliskolla Tjäreborgin järjestämää Kanarian reissua pidempään.
Aivan kuten rakkaalla lapsella on monta nimeä, voi yhdellä sanalla olla hämmästyttävän monta merkitystä. Kiwi, yksinkertainen sana, mutta samalla sekä eläin, ihminen että kasvi. Uudessa-Seelannissa haluan nähdä ne kaikki. Hyvä lähtökohta reissulle on, että en ole vielä tavannut Kiwiä josta en olisi pitänyt. Ja hei mähän olen sentään jopa asunutkin niiden kanssa 3 kuukautta! En tarkoita, että olisin koemielessä kipaissut Prismaan hakemaan kolme kiwi-hedelmää, jotka olisin piilottanut kaappiini ja katsonut miten me yhdessä pärjätään. Puhun nyt niistä kolmesta mahtavasta kämppiksestä, joiden kanssa Melbournessa aikoinaan Sussen kanssa asustelimme. Toki tulen Kiwi-hedelmienkin kanssa toimeen, tosin en tiedä paljonko ne arvostavat tulevansa syödyiksi. Tuo meidän välinen suhde on ehkä hieman barbaari. Näin ollen ainoa kiwi, mihin en ole vielä minkäänlaista kosketusta saanut, on se harvinainen lentokyvytön lintu, joka nauttii mädäntyneen merilevän syömisestä. Samoilla ruoka-apajoilla tuskin tulemme törmäämään, minä kun en arvosta merilevän makua, etenkään mädäntyneen sellaisen. Luonnossa kohtaaminenkin on hyvin epätodennäköinen, sillä en ole sitä tyyppiä, joka hipsii öisin pusikoissa (ainakaan tarkoituksella). Onneksi on sentään suojelumielessä rakennettuja tarhoja, joissa minäkin voin päästä vilaukselta kyseisen söpöläisen näkemään.
Näillä sanoilla jätän huomenna Suomen taakseni juuri keskiyön aikaan ja suuntaan kengurumaan kautta uusiin seikkailuihin. Let the adventures begin!
No comments:
Post a Comment