Hypataanpa aikakapseliin ja pikakelataan viimenen viikko…

Olen talla hetkella onnellisesti Wellingtonissa Pohjois-saaren etelaosassa ja valmiina hyppaamaan huomenna aamulla lauttaan, joka kuljettaa mut etelasaarelle. Mun sisainen kelloni on taysin sekaisin, kiitos aktiivisten viikkojen, ja taysinaisten paivien. Oon tottunu, etta pitaa ponkasta ylos sangysta kuta kuinkin 6.30am, jotta ehtii syoda jotain (kuten kanelipuuroa) ennen kun Bussi suuntaa nokkansa taas uusiin seikkailuihin. Tana aamuna kun olisin saanut kerrankin nukkua, arvaatte varmaan mitten kavi… Jep, 6.30am meitsin sisainen kukko alkoi kiekumaan ja lujaa. Sita ennen olin tosin jo saanut ensimmaisen heratyksen 5am, kun puoli huonetta kolisteli pistaessaan pakaasejaan kasaan, kun lahtivat aamulautalla menemaan.

Jos nyt sitten hypataan aikakapseliin ja matkataan ajassa taakse pain. Tosin vaan ehka viikon verran, en todellakaan aio kuljettaa teita takasin 1800-luvulle, vaikka kuinka anelisitte . Waitomosta painelimme Maketun kautta Rotoruaan. Matkalla ei ollut mitaan erikoista. Viivyin vain yon yli Rotoruassa, keskustan kupeessa hostellissa, joka oli hauskasti nimetty Funky Green voyageriksi. Respan tyyppi oli aivan mahtava (ei olisi pitanyt ehka olla yllatys, kaveri oli Jenkki ja viela St. louisista, kuinka sopivaa mulle…). Sain esittelykierroksen hostellissa, mika oikeasti helpottaa elamaa, kun ei tarvitse nayttaa eksyneelta imbesillilta kurkistellessaan joka kulman taakse yrittaessaan etsia suihkuja sun muuta. Joo huoneeni oli sanoisinko mielenkiintoinen. Yhdistelaman olisi voinut nimeta leffamaiseen tyyliin 5 junnua poitsua ja yksi suomalainen tati. Ajattelin, etta Noh ihan sama kuinka monta pikkukollia huoneessa buukkasi, viipyisin kuitenkin vain yhden yon. Ruotsalainen pikkukundi alkoi saman tien kuullessaan mun olevan Suomesta paapattaan kaikkia osaamiaan suomenkielen lauseita. Great, tatahan ma just tarvitsinkin. Se seuras mua kun hai laivaa sanojaan toistelleen kun kaksivuotias pikkumuksu, joka on juuri oppinut puhumaan. Kaverin sanavarasto oli sita, mita sen voikin kuvitella olevan, ottaen huomioon, etta han oli kartuttanut sen Turkin reissulla kahdelta suomalaiselta miespuoleiselta turistilta. Vittu, perkele, vodka, ja valkovenalainen. Niita on kieltamatta kiva kuunnella monta minuuttia putkeen….

Rotoruassa tuli ensimmaisen kerran vastaan hetki, jolloin saa olisi voinut olla suotuisampi. Tihkusateesta huolimatta painelin kuitenkin pitkin kaupunkia rikin katkuisessa hajussa. Kylla, Rotoruassa haisee madille munille, kiitos kaiken seudulla olevan geotermisen actionin. Tosin ehka ma oon vaan niita omituisia ihmisia, jotka pita itsekidutuksesta, koska huomasin paivan kuluessa, etta en oikeastaan edes kiinnittanyt enaa hajuun huomiota ja myohemmin, jopa jostain sairaasta syysta jopa melkein pidin siita. Kaikki ne alueen kuumat lahteet, pikku geysirit ja fumarolit (hoyrya sylkevat aukot) ovat rakennusinsinoorien painajainen (Anu, vinkki vinkki…). Koska maa on hataraa ja ohutta, rakennusten perustan kaivaminen on riskialtista bisnesta, joka saattaa paljastaa pinnan alta uusia pikku lahteita sun muita georetmisia jutskia. Nain ollen taloihin ei saa rakentaa kellareita ja haustausmaillakin ruumiit haudataan maanpaalisiin sementtiboxeihin. Kuten mun opaskirja veikeasti toteaa, kuka nyt haluaa grillatun vainajan…

Tiesin palaavani East Capen reissun ensin tehtyani takaisin Rotoruaan ja vierailevani silloin eraassa geotermisia ihmeita taynna olevassa puistossa. Niinpa tyydyin nyt vain vaeltamaan lapi Kuirau puiston, jossa sai ilmaiseksi tsiikailla hoyryavia aukkoja ja kuplivaa mutaa. Tavallisesti nama mutalatakot puistossa ovat hillittya ja rehellisesti sanottuna aikas latteita nahtavyyksia. 2006 kuitenkin yksi latakko kyllastyi hiljaiseloon ja paatti nayttaa maailmalle. Kaveri menna turautti ilmoille 20m korkuisen mutaryopyn, joka peitti suurimman osan puistosta mutaan, mukaanlukien puut. Muutkin ilmeisesti ajattelevat samalla lailla kun ma, silla menivat ja santasivat nakya katsomaan. Olisin todellakin painellut mutasateeseen, olen sen verran hullu ja vailla itsesuojeluvaistoa. Kyseessa on kuitenkin tulikuumaa mutaa ja tollanen ilmio yleensa ennakoi myos muiden purkauksien olevan mahdollisia.

Government gardensissa sijaitsee arkkitehtoonisesti upea Tudor-henkinen rakennus, joka nykyaan toimii museona. Blaah, keta kiinnostaa. Toista olisi ollut todistaa sen toimintaa 1908, kun se avasi ovensa terveyskylpylana. Listalta saattoi valita mm. Radiumille altistamishoidon tai hoitaa hermoromahdustaan istumalla vesialtaaseen, jonka lapi johdettiin sahkoa. Jep, jos ei ollut hermoromahdusta tuota ennen, niin varmasti sen jalkeen. Missa universumissa ihmiset oikein elivat? Johan nyt urpokin tietaa ettei vesi ja sahko ole mitenkaan match made in heaven. Toi kylpylatoiminta perustui lukuisiin alueen kuumiin lahteisiin ja niiden mineraalipitosiin vesiin. Rotorua on edelleenkin taynna latakoita, joita voi vuokrata itselleen yksityiskayttoon ja lillutella sarkevia jaseniaan niissa. Maori legendan mukaan jopa itse kuukin tykkaa tehda niin. Se tulee aina kuun lopussa kuolemaan tehdessaan Rotoruaan kylpemaan mineraalivesissa, jotta voi taas herata uudestaan eloon ja palata kiertamaan taivaalle.

En viittiny siina sateessa painella laheiselle Maori kirkolle, vaikka joku sanoikin, etta kannattaa kayda tsiikaan sen yhta ikkunaa. Ikkunassa Jeesus on pukeutunu perinteiseen Maori viittaan ja hoyheniin ja koska ikkuna on jarvelle pain, nayttaa kun kaveri kavelis vetten paalla. Joo, varmaan ihan kiva, mut ei kiitos. Mulle riitti paivan Jeesus jutuksi se, etta luin kuinka 1906 eras Uusi-seelantilainen nimelta Rua Kenana ihan tosissaan julisti olevansa Jeesuksen pikkuveli. Todistaakseen jumalaiset lahjansa, kaveri pyysi kaikkia seuraajiaan merenrantaan todistaakseen heille, kuinka han pystyy kavelemaan isoveljensa tavoin vetten paalla. Ennen spektaakkelin alkua, Rua kysyi seuraajiltaan, uskoivatko he todella, aidosti, etta han oli Jeesuksen veli. Kaikki ilman muuta yksimielisesti nyokyttelivat paataan. Tahan fiksu kaveri totesi “ No sittenhan minun ei tarvitse todistaa teille mitaan. Voitte menna takaisin koteihinne.” Voi morjens, mitten tyhmia ihmisia voi olla maailmassa.

Aamun valjetessa, oli aika suunnata kohti Pohjois-saaren itarannikkoa ja kuuluisia East Capen Maori alueita. Bussi oli pieni, meita oli vain 10 henkea, joten ihmisiin ehti oikeastikin tutustumaan. East Cape oli mahtava. Se oli kun Tasmania ja Hawaiji olisivat menneet keskenaan naimisiin ja saaneet jalkikasvua. Sinertavan turkoosi meri mustine kallioineen oli niin Tasmaniaa ja vihertavat vuoret saniaispuineen oli kuin Oahun saaren pohjoisosaa. Pysahdyimme aluksi pikavisiitille Opotikiin. Paikka ei vaikuttanu, olevan mitenkaan kovin taynna actionia, toisin kuin 1865, kun Hau Hau heimoon kuulunut kapinallinen Maori johtaja Kereopa meni ja teurasti pastori Carl Volknerin, sahasi pastorin paan irti, laittoi sen Opotikin kirkolle esille ja valutti tyypin veren ehtoollismaljaan. Kuulostaa jo ihan action leffan juonelta. Hau Hau kuulostaa heimon nimena vahan pontolle ja pontot oli kylla kaverien uskomuksetkin. Jostain ihmeen syysta tyypit olivat saaneet paahansa olevansa luodinkestavia. Niinpa aseen kohdatessaan heilla oli tapana laittaa kasi paansa paalle, kammen kohti vihollista ja haukkua (siita heimon nimi Hau Hau). Tuon piti suojella heita luodeilta. Kuten arvata saattaa, lopulta tyypeille valkeni kantapaan kautta, ettei pelottava kasi ja epamaaraiset haukahdukset aivan riita heita moderneilta keksinnoilta pelastamaan.

Vuonna 1913 Opotikin lahella Huktai Domainilla myrsky riehui ja repaisi irti oksan eraasta valtavasta, arviolta 2000 vuotta vanhasta puusta. Olisi pitanyt olla paikalla ja nahda ihmisten ilmeet, kun puun sisalta paljastui kauhea maara ihmisten luita. Selvisi, etta puu oli Maoreille tabu (pyha) ja he olivat kayttaneet sita hautaamis paikkanaan. Hmm.. kaikkea sita kuulee. Parasta pita silmansa loppu matkan ajan auki mahdollisten puista torrottavien luiden varalta :)

Yovyimme ensimmaisen yon Maraehako Bayssa hostellissa, jonka omistajalla oli paha pakkomielle valokatkaisijoiden kanssa. Saatto toki olla, etta silla oli myos short term memory loss, mika myos toiminnan selittaisi, muta jotenkin tuntuu ettei normaalille ihmiselle tarvi neljaa kertaa tulla parin tunnin sisalla sanomaan, etta kun poistutte tasta kylpparitilasta, niin sammuttakaa valot. Kun seta tyrkkasi paansa kylpyhuoneen ovesta sisaan sen neljannen kerran, meinasin tempasta hammasharjan suustani ja tokaista, etta haluatko etta sammutan jo nyt valot ja hoidan hommani pimeassa, niin saastat sahkolaskussas. Jumankauta ma kuule seta olin juuri maksanut sulle $26 siita sahkosta, etta jos sen aikaa saisin valoja pita paella, etta naen mita teen.

Lukuunottamatta valokatkaisija vahtia, Maraehako Bay retreat oli mahtava hostelli. Paikka oli kun itse Robinson Crusoen rakentama ja suoraan rannalla. Maisema oli aikas uskomaton ja me kaikki rakastuttiin paikkaan. Tehtiin pikkunen kappailyreissu laheiselle Macademia pahkina farmille, missa Hollantilainen pahkinoita yli kaiken rakastava Leonie went nuts ja heittayty makaamaan polulle, joka oli paallystetty pahkinankuorilla. Luonnollisestikin vain loistavan valokuvan takia . Maisemat maen paalla sijaitsevalta pahkinafarmilta merelle olivat, kuten ehka jo arvasitkin, upeat. Tollasissa paikoissa vieraileminen saa ihmisen miettimaan, miksi sita ei itsekin alkaisi pahkinafarmariksi. Mahtavat maisemat ja paljon purtavaa :P (Ihan sama pidanko pahkinoista vai en…) Olisin voinukin ehka paikkaan jaada ja ostaa sen pois, jos matkassa olisi ollut mukana ne vaadittavat $1,600,000, milla farmi oli myytavana omistajien suunnitellessa elakkeelle jaamista. Noh ehka ensi reissulla matkakassani on yhden Uusi-seelantilaisen pahkinafarmin suuruinen…

Maraehako Bay retreatissa sai kayttaa ilmaiseksi kajakkeja (tai mika helkkari Kayak, nyt suomeksi onkkaan, vesilla kaytettava purtilo kuitenkin). Niinpa me Leonien kanssa kavimme pikku melontareissulla ja oli hauskaa heilua laineilla aallokkossa. Vesi ei jarin lamminta ollut, mutta ei sinne onneksi tarvinnutkaan kastautua. Toisin kuin se tytto meidan jalkeen, me saimme kajakkimme pidettya pinnalla. (Sille kavi titanicit ja se pyorahti veteen, jonka jalkeen kajakki alkoi vain koko ajan tayttya vedella ja upota sen alla, joten se sitten ui kajakki kainalossa rantaan…)

Seuraavana paivana meininki oli harrasta kuin sunnuntaimessussa konsanaan. Vierailimme nimittain heti alkuun parissa kirkossa. Joo kuulostaa ehka just jollekin Palkaneen seurakunnan elakelaisille jarjestamalle paivaretkelle (ja ma tien mista puhun. Mummo raahas mut joskus yli 20 vuotta sitten sellaselle mukanaan!! Johan siina tuli Hauhon ja Hattulan kirkot tutuiksi. Ei hataa, en muista niista mitaan!). Nama meidan koluamat kirkot olivat kuitenkin todella kaunista katsottavaa. Etenkin Tikitikissa sijainneen St. Maryn kirkon sisalla olleet kaiverrukset olivat mahtavia. Saarnastuolia kannattelivat pikkuiset Maoriveistosukot, kuin kunnon alkuasukas orjat konsanaan ja urut oli rakennettu Maraen (perinteinen Maori meeting house) muotoon. Kastemaljakin (jos siis anglikaanisen kirkon jasenet sellasta kayttaa, mista ma tietasin. Saattohan se olla toki boolikulhokin.) oli veistetty puusta ihmisen ylatorson muotoiseksi ja maljan osuus oli kaiverrettu torson paan paalla kasilla pitelemaan kuppiin. Vaikka en oo uskonnollinen, niin tollasta pallisteli mielellaan.

Toisen kirkon hautausmaalla oli hautakivi toisensa jalkeen varustettu samalla kuolinsyylla: Accidentally killed. Okei, toi oli jo pelottavaa. Kuoliko kaikki muka kylassa hups vaan vahingossa? Tuntui, etta paikassa tapahtu vahan turhan usein vahinkoja mun makuuni ja mietin jo hetken ajan, etta olisi parasta siirtya eteenpain ja vahan vikkelaan. Autossa meidan opas-kuskimme kuitenkin valotti asiaa kertomalla, etta ne kaikki tyypit, jotka muuten sattuivat olemaan hanen serkkujaan, olivat kuolleet samassa auto-onnettomuudessa, eivatka olleet onnettomuuden sattuessa lahimaillakaan kyseista pikku kylaa. Huh, oli turvallista jatkaa :)

Seuraavaksi parkkeerasimme Te arohan lentokentan kiitoradalle, jotta paasimme pallistelemaan 600v vanhaa Puhutukawa puuta, jota myos uuden-seelannin joulupuuksi kutsutaan. Kyseinen puu ei suinkaan tule luonnollisesti vilkkuvilla jouluvaloilla ja joulupalloilla varustettuna, vaan sen sijaan kukkii komeita punaisia kukkia juurikin joulun aikoihin. Sa bongasit varmaan sanayhteyden lentokentta ja parkkipaikka. Ala huoli, me ei vedetty minkaan terminaalirakennuksen porttien lapi torkeesti kiitoradalle. Todellisuudessa en edes tajunnut meidan olevan millaan, minka olisi mielikuvituksellakaan voinut hahmottaa kiitoradaksi. Luulin sita tasan tarkkaan suhteellisen isoksi nurmialueeksi. Paikalla ei siis ollut mitaan lentokenttarakennusta, vaan rannan suuntaista nurmikenttaa kaytettiin aina tarvittaessa laskeutumispaikkana. Kylan nimi, Te aroha, tarkottaa pitkaa polkua. Joskun back in the day joku lahetyssaarnaajaseta (ne sitten kerkiaa aina kaikkialle) oli rakentanut pitkan polun kotoaan kirkolle ja paikallset paattivat sitten kylansa sen mukaan nimeta. Katevaa, ja paljon mielikuvituksellisempaa kuin Captain Cookin toiminta. Kyseinen seta kun tuntuu nimenneen puoli Uutta-Seelantia toinen toistaan mielikuvituksettomammilla nimilla.

Cookista puheenollen, pysahdyimme aamulla tuijottamaan niemeketta nimelta Cape Runnaway. Suomalaisittain sanottuna Herra Jaakko Kokin (James Cook) kyseisella paikalla ankkurinsa veteen heitettya, joukko paikallisia Maoreita alkoi soutaa kohti alusta. Cook reippaana miehena tervehdykseksi vahan ampua taraytti heita kohden kanuunalla ja kuinka ollakaan Maorit pelastyivat, kaansivat kanoottinsa ja pakenivat paikalta. Avot, herra Cook nimesi paikan cape Runawayksi. Tosin myonnetaan, toi nyt oli yksi mielikuvituksellisimmista nimista, minka Cook elamansa aikana keksi.

Olen sitten muuten kavelly Uuden-Seelannin pisimman laiturin pasta paahan, matkaa yhteensa 1320m. Todellinen saavutus :) Veikkaan tosin, etta muutaman vuosikymmenen paasta se on aikaslailla entinen laituri. Sen verran Sansun mentavia aukkoja oli jo nyt kaiteissa. Vaikka rapistuva kapistus olikin, maisemat todellakin olivat vierailemisen arvoset. Kuten niin monessa muussakin East Capen kohteessa.

Seuraavan yon vietimme Gisbornessa, joka on ensimmainen kapunki maailmassa, joka nakee paivan valon. VAU, jos olisin oikeasti jaksanut nousta aamulla ennen kuutta ja rynnata rannalle auringonnousua todistamaan, olisin ollut maailmassa ensimmaisten ihmisten joukossa, jotka uutta paivaa vastaanottivat. Hmm…toi kylla kuulosti alkuun vahan epailyttavalle. Miten niin muka ei ole muita paikkoja, jotka nakisivat paivanvalon aiemmin. Kyllahan nyt Gisbornesta itaan muitakin asutettuja paikkoja on. AHAA! Huomaa maaritelma kaupunki. Gisborne sijaitsee noin 900km paassa kansainvalisesta paivamaararajasta, eika oletettavasti Gisbornen ja paivamaararajan valilla ole muita kaupunkeja, kylapahasia toki kyllakin. Niinpa Gisborne pullistelee tittelillaan mailman itaisin kaupunki. Kuten ehka jo arvasit, en todellakaan pinkonut kasivarret ojossa, suu autuaalliseen hymyyn vaantyneena pihalle uutta paivaa juhlistamaan. Meilla oli suhteellisen mukavat vuoteet, joten pysyin visusti vallyjen valissa, kun ei tarvinnut kukonlaulun aikaan pakolla nousta.

Monet luulevat, etta Captain Cook loysi Uuden-seelannin. Vaarin, paikan loysi jo sata vuotta aiemmin Abel Tasman, joka tosin ei koskaan vihaisista Maoreista johtuen rantautunut. Niinpa Cook oli ensimmainen valkoihoinen, joka jalkanasa NZ:n maan kamaralle asetti. Abel Tasman on vuorostaan se hemmo, joka loysi Tasmanian, minka seka han, etta Cook luulivat olleen yhteydessa Australian mantereeseen. Nain ollen Herra Cook ei elinaikanaan saanut koskaan tietaa olleensa oikeasti ensimmainen hemmo, joka myos Australian mantereelle eksyi talsimaan.Mutta pitka stoori lyhyeksi, Lokakuussa 1769 Cookin laivan mastossa roikkunut 12-vuotias Nicholas Young bongasi horisontissa maata, jonka nykyaan tiedamme Uudeksi Seelanniksi. Cook oli sita mielta, etta toi oli sen verran hieno havainto, etta palkitsi pojan gallonalla rommia. No sitahan se 12-vuotias tarvitseekin. (tosin noina paivina laivahenkilokunnan paivittainen juoma-annos oli muutenkin kutakuinkin sita luokkaa, etta en tajua mitenka yksikaan laiva on koskaan oikeasti paatynyt perille…Hopealinjan paatit ainakin karahtaisivat silla juomamaaralla Uuden Laukontorin kavelysillan alle alta aikayksikon. Tai hetkinen aliarvioinkohan ma nyt meidan kapteenien juomakuntoa…) Moni suomalainen nykyteini tosin olisi varmasti tuosta Nicholaksen saamasta palkinnosta tana paivana haltioissaan. Sita olisi sitten kiva McDonaldsin kulmilla kitata…

Cook rantautui lopulta Gisbornessa paikkaan, jota viikko sitten livena silmieni edessa tuijotin. Maisema mahtoi tosin olla hieman erilainen Cookin aikana., nyt sataman puurahtiosasto peitti koko nakokentan. Rantautumispaikan laheiselle Kaitin kukkulalle kiivetessani bongasin huipulta Cook Plazalta patsaan, joka rantautumisen 200-vuotis juhlan kunniaksi maelle pystytettiin. Patsaan oli tarkoitus kuvata Captain Cookia koko komeudessaan (jos kaveria nyt voi erehtya komeaksi kutsumaan). Patsaan pystyttamisen jalkeen, joku jarkeva, jolla oli silmat paassa huomasi, etta patsaan kaverilla ei ollut yllaan Britannian merivoimien kayttamaa uniformua. Sita paitsi kaveri muistutti muutenkin kasvoiltaan yhta paljon Cookia kuin mita Paavo Vayrynen muistuttaa Brad Pittia. UPS, pikku moka!! Kukaan ei oikeasti tieda, keta patsas edustaa, joten nyt se on Captain Cookin sijaan vain jonkun tuntemattoman merikapteenin muistomerkki. Patsaassa itsessaankin lukee “Who was he? We have no idea!”

East Capen matkan viimeisena iltana join pullollisen viinia. Ahh… se moscato rypaleista tehty makea valkkari upposi muhun kun limppari. Viimeisia pisaroita pullosta lasiin karistaessani aloin ihmettelemaan, etta hetkinen miksi hitossa en ollut edes huppelissa. Alkaa ymmartako vaarin. Se ei todellakaan ollut mitaan humalahakuista juomista etsien parempaa huomista. Ma tiesin, et seuraavakin paiva olisi ihan jees.Tavallisesti vain pullollisen viinia kitatessani olo todellakin on taysin toisenlainen ja mun tekee vaan mieli ponkasta poydalle tanssimaan. Etikettia tarkemmin tutkiessani tajusin viinin olleen 5,5%. Huh, normaali viini siis viela vaikuttaisi muhun luultavasti entiseen malliin.
Talla reissulla luontokatastrofit ovat pysyneet toistaiseksi kaukana musta (fingers crossed), mutta sen sijaan liikeenteeseen liittyvat pikku ongelmat ovat olleet seuranani sitakin enemman. Ensin oli tunnetusti koneessa teknisia vikojo Hesasta lahteissa, minka takia missasin jatkolentoni ja jumiuduin Singaporeen. Sen jalkeen Tyrendarrasta takasin Mlbaan palatessani, mun junani jai jumiin laiturille teknisten vikojen takia ja ne karras meidat bussilla lahimmalle juna-asemalle, mista paastiin lopulta matkaan. Aucklandissa hyppasin bussiin numero 680, joka olikin keskustaan paastessa muuttunut linjaksi numero 50. East Capen osuudelle lahteissa Strayn oma pakettiauto oli poksahtanut ja meilla oli kaytossa vuokra pakettiauto. Niinpa mun ei olisi pitanyt yllattya, kun Rotoruassa tilaamani shuttle Wai-O-tapun geotermiselle turistinahtavyydelle unohti hakea mut. Tai no ei nyt aivan…

Hommahan meni niin, etta tutkin kahta eri shuttle palvelun tarjoajan esitetta ja Rotoruan turisti-info suositteli sita halvempaa, jonka riemumielin valitsin. Turisti-info varasi matkani ja mut piti poimia kyytiin hostellini edesta. Matkapaivana kello kavi ja viisarit etenivat, eika shuttlea nakynyt. Ainoa paikalle ajanut kulkuneuvo oli joku vanha likainen henkiloauto, joka nappasi kyytiin vieressani seisseen Japanilaisturistin. Kiva, sen kaverit tulivat hakemaan sita jonnekin. Aika kului ja meitsilla meni hermot. Koitin soittaa shuttlefirman ilmaisnumeroon, jossa mulle hopotti lurituksiaan vain puhelinvastaaja. Voi pilkullinen perhonen sentaan! Soitin numeroon toistuvasti, kunnes lopulta joku naikkonen vastasi. Esitin asiani, etta missa helkkarissa ne oikeen kuppasivat? Kuulin vain kun nainen sanoi “She had a reservation” antaessaan puhelimen jollekin miehelle. Ennen kun ehdin asiaani kunnolla edes aloittaa esittaan, kaveri tokasi, etta mulla oli vaaran firman numero. Mun pitas soittaa Geyser shuttlelle eika hanelle. Tossa vaiheessa mulla alkoi verenpaine nouseen mukavaa vauhtia. Voi jumalautsi, mita palvelua!! Tykitin miehelle, etta mulla oli kuule kadessani voucheri, jossa komeili isoin kirjaimin hanen firmansa nimi ja puhelinnumero, etta tasan tarkkaan oikeeseen paikkaan kuule urpo soittelin. Noh, selvisi, etta he olivat jo melkein perilla Wai-O-Tapussa. Olin missannut kyytini.

Onneksi olen ollut tarpeeksi idioottien asiakkaiden kanssa tekemisissa, joten tiedan, mitten tilanne pitaa hoitaa. Heittaytya kaltoin kohdelluksi marttyyriksi ja VAATIA ALENNUSTA!!! Luonnollisestikin valehtelin ummet ja lammet, etta olin tullut takaisin Rotoruaan juuri tata varten ja nyt sitten missasin kaiken heidan taysin anteeksiantamattoman epaammattimaisen toimintansa vuoksi. Koko paivan aikatauluni oli nyt mennyt pain Kanadalaista jattimantya, ja joutuisin kauheasti uudelleen organisoimaan, jotta saisin paivaohjelmani korjattua. Olisin kuitenkin armollinen ja $10 alennusta vastaan antaisin heidan korjata virheensa ja he voisivat tulla hakemaan mut klo 13.00 hostellilta seuraavalle tourilleen. Mies luurin toisessa paassa oli heti, etta ei kay! $5 han voisi antaa alea. Tiuskaisin tuohon ehdotukseen vain, etta kuule ei kay! Haluan $10 kaikesta vaivasta, koska olisin voinut ihan hyvin kayttaa heidan kilpailevaa firmaa, jolloin olisinkin silla hetkella siella, missa mun pitaisikin. Nauttimassa Wai-O-tapun nahtavyyksista. Tuon jalkeen kaverille tuli varmaan joku katkos aivotoiminnassa, koska han tarjosi $2 alea. MITA HITTOA!! Ei taman tinkimisen noin pain pitanyt menna! Ei hataa, marmatin puhelimeen niin kauan, etta sain tahtoni lapi ja $10 alen.

Klo 13 seisoin hostellin Edessa, kun aamulla nakemani vanha likainen Nissan kurvasi paikalle. Mies avasi ikkunan ja alkoi tuijottamaan minua. Mika helvattu sita kaveria vaivasi? Kun tuijotuskisamme kesti tarpeeksi pitkaan ollakseen aarimmaisen epamiellyttava, kaveri vain tokaisi Wai-O-tapu? Siis hetkinen, tamako oli mun shuttle palveluni!? Olin odottanut auton olevan pakettiauto (kuten shuttle aina ovat) jossa komeilisi firman nimi kyljessa. Annoin myos kuskin kuulla tuon asian autoon istuessani, mihin han totesi, etta joo pitais varmaan olla jotkut tunnistetarrat autossa. Ensimmaiset pidemmat lauseet, mita kaveri suustaan paasti, oli “joo olin ma kuule taalla hostellilla aamulla ja poimin kyytiin sen japanilaisen kundin ja sa seisoskelit siina vieressa”. Siis mika imbesilli! Kysyin eiko hanella ollut aamulla tiedossa nimilistaa ja sita faktaa, montako henkea hanen pitaisi Napata kyytiinsa. Vastaus oli tyrmistyttava “joo oli”. En voinut vastustaa kiusausta, oli pakko kysya eiko hanen tullut mieleensa laskea yhteen 1+1 ja kysya minulta, mita ma siina sen japanilaisen vieressa oikein odottelin. Kaveri tuijotti mua aurinkolasiensa takaa ja sanoi jotain, mika selvensi sen, miksi kaveri selitti mulle heti puhelun alussa, etta mun pitais soittaa toiseen firmaan. “Ma luulin, et sa odottelit Geyser shuttlea, kun tama hostelli ei yleensa asioi mun kaa kun ma oon too professiona for theml.” TOO PROFESIONAL MY ASS! Oh well, tulipahan saatua sentaan se $10 alennus reissusta…

Vaikka kuski olikin mita epamiellyttavin, niin paiva ei ollut pilalla. Wai-O-tapussa oli muutama ihan makea nahtavyys, kuten rikin kirkkaankeltaiseksi varjaama jarvi ja kuumalahde nimelta champagne pool, joka vaihtoi varia liukuen oranssista turkoosiin. Karu totuus toki on, etta kun on sellaisessa pikku geotermisessa ihmemaassa kuin Yellowstone kaynyt, ei mikaan voi enaa juurikaan voittaa sita vertailussa. Kaikki kalkkikivi terassit ja lahteet ja geysirit kalpenevat sen komistuksen rinnalla.

Lopulta oli aika suunnata Funkysta vihreasta aluksesta mustaanherukkaan. Joo puhun nyt hostellieni nimista. Strayn jumalattoman kokonen bussi tuli noutamaan mut Funky Green Backpackersin edesta suunnatakseen Taupoon. Kiva, kyydissa oli yli 50 henkea, koita siina nyt sit alkaa muistelemaan edes kymmenesosan nimia. Aloin saman tien kaipaamaan pienta bussiamme East capen reissulta. Kuskin nimeksi paljastui Nana (niilla kaikilla on aliakset) ja se oli mun mielestani taysin kyllastyny tyohonsa ja valilla vahan jopa toykea. Henkilokuntaa taydensi lobotomian saanut George, jota Nana kutsui omaksi pikku bussiorjakseen. Kuuluisa lause oli “Don’t worry, my little bus slave will take care of it…” George oli harjoittelija, siis tuleva kuski, joka nyt hengaili mukana oppiakseen reitin. Hohhhoijakkaa, siita vasta hyva kuski tuleekin. Kaveri ei kasittanyt hanelle esitettyja kysymyksia ja tuntui kuin se olisi ollut pollyssa kaiket paivat. Noh oli se sentaan edes hirveen hyvannakoinen, et jotain hyotya siitakin tyypista :).

Ekana stoppina oli kuumajoki (kiitos geotermisyyden…), johon porukka dippaantui uimaan. Great, kukaan ei ollut maininnut, etta talle paivalle kannattaisi varautua bikineilla. Ma en ole mikaan Pamela Andersson, joten Bikinit EIVAT kuulu mun jokapaivaiseen pukeutumiseeni, mika selittaa sen, miksi ne eivat olleet valmiiksi paallani. Luonnollisesti ne olivat bussin alaosassa, rinkan pohjalla, miljoonan mun rinkan alla. Joo en todellakaan alkaisi repimaan niita esille. Ei hataa, puntit ylos ja varpaat veteen. Ahh… kuuma vesi tuntui taivaalliselle, aivan kuin Haheissa Hot water beachilla. Mielenkiintoiseksi uintikokemuksen teki jumalattoman kokoiset joen varrella olleet VAARAA julistavat kyltit, joissa selitettiin etta paata ei saa missaan nimessa laittaa veden alle, koska vedessa vaanii amebic meningitis, joka voi luikerrella kehoosi ja tehda sut sairaaksi. Jos nyt nopeasti oikein muistan, niin meningitis on aivokalvontulehdus, joka ei valttamatta kuulu mun matkatauti suosikkeihini. Oli ehka sittenkin onni onnettomuudessa, etta bikinit oli piilossa. Mun tuurilla olisin kuitenkin liukastunu veteen mennessa ja saanut paani tayteen vetta ja pikku amebic meningitiksen.

Yoksi majoituimme Taupoon, joka on skydiving capital of the world. Paikassa suoritetaan yli 30 000 laskuvarjohyppya vuodessa, ja meidankin ryhmastamme 15 henkea paatyivat numeroiksi noihin tilastoihin. Taupossa kaikki muut menivat samaan bilehile hostelliin, kun ma suuntasin muualle. Ma olin buukannu jo etukateen paikan, jota oli suositeltu. Strayn kyydissa homma toimii niin, etta sun ei tarvi itse varata majoitustasi etukateen, mikali pysyt bussin kyydissa. Stray takaa sulle yopymispaikan jokaisen overnight stopin kohdalla. Toi on oikeasti aivan ihana ominaisuus, joka vahentaa stressia ihan mielettomasti. Sita paitsi meilla on ollu mahtavia yopymispaikkoja. Tosin muutamassa paikassa tiesin jo etukateen Strayn majoittuvan baila baila, let’s get drunk Base hostelleissa, jotka ovat niita loukkoja mihin tallanen vanha ihminen ei todellakaan halua joutua. Sita paitsi Taupossa Strayn kohteessa oli loistava mahdollisuus joutua 16 hengen huoneeseen, joo ei kiitti.

Mun Blackcurrent backpackers osoittautui kaikkien kehujen arvoiseksi. Hostellissa ei ole kerrossankyja, vaan jokaisella on oma uusi talla vuosituhannella ostettu yksittainen sanky. Toi oli mulle jo myyntivaltti. Se, mika yllatti mut taysin oli, etta mun kohdallani sain parisangyn kayttooni!! Voi morjens, mita luksusta. Huone oli 7 hengen dormi, mutta jaettu seinalla kahtia ja mun puolellani oli lisaksi vain yksi sanky, mika tarkotti, etta sain melkein pita huoneeni itsellani. Lisaksi huoneissa oli juuri remontoidut omat kylpyhuonetilat. AH, kunnon suihku IHANAA!!

Taupo saa nimensa kaupungissa sijaitsevasta jarvesta, joka sattuu olemaan NZ:n suurin. Se sininen pikku latakko on Singaporen kokoinen, nice. Todellisuudessa jarvi naamioi alleen katkeytyvan edelleen aktiivisen tulivuoren. Viimeksi vuori antoi kuulua itsestaan 186 jkr, kun tuhkapilvi lensi 50km korkeuteen ja purkauksesta kirjoittivat niin roomalaiset kuin kiinalaisetkin pikku ukkelit historiankirjoissaan. Kiva pamaus siis.

Seuraava paivana oli aika ajella paikkaan, jonka nimi kuulostaa seka suomeksi etta englanniksi epamaaraiselle… Olimme matkalla Whakahoroon. Jep, jep. Talla kaikki Wh kirjainyhdistelmat lausutaan f-kirjaimena. Niinpa kyseinen paikan nimi kuulostaa lausuttaessa fuck-a-hoor-o. Joo, etta suomennetaanko paikka samantien laitetaan prostituoitua-kylaksi… Tie mutkitteli vuoristossa tuhannen kurvin ja sadan yksikaistaisen sillan (joo toi on uusi-seelantilaista. Miksi vaivautua rakentamaan sillalle kaksi kaistaa, kun voi tehda sillan, jolla voi kulkea vain yksi auto kerrallaan…) yli. Okei, ehka ma vahan liiottelen mutkien maarissa… Toi oli just sellanen tie, jolla olisin itse ajaessa kirkunut taytta kurkkua “ I looove this road!!” Talla kertaa en kuitenkaan ollut bussikuskille patkaakaan kateellinen, koska kaaramme oli todellakin ylimitoitettu tolle tielle. Kerran otimmekin hieman kurvia suoraksi ja auto sai kolhuja…

Majoituimme vuorten keskelle Blue Duck Lodgeen, where it’s all about conservation. Paikan omistaja piti meille hienon esittely puheen, jossa mainitsi sanan conservation ehka 100 kertaa. (maybe he should conserve the use of the word conservation…). Puhe oli oikeasti hyva ja vauhdikas. Sen lopuksi tiesimme, etta saatoimme menna seuraavien tuntien aikana metsastamaan vuohia, mahdollisesti osallistua villisikajahtiin koiralauman kanssa tai hyvalla tuurilla nahda kuinka omistaja lavistaa veitsellaan ansaan jaaneen naadan paan kahdesti ennen kuin lopulta onnistuu katkasemaan paan irti kokonaan. Joo etta sellasta. Nytko kysyt, etta missa se suojelu tulee kuvaan? Kuule toi kaikki askon kuvaamani action on usko tai ala luonnonsuojelua. Uudessa-seelannissa on ollut alunperin vain 2 kotoperaista nisakasta, jotka molemmat olivat lepakkolajeja. Kaikki muut nisakkaat on ihminen tuonut tullessaan. Nisakkaiden mukana uudelle-Seelannille ominaiset lentokyvyttomat linnut ovat kuolleet suurelta osin sukupuuttoon ja uhanalaisia lajeja on tallakin hetkella jumalattomat maarat. Etenkin naadat, hillerit ja villikissat ovat rokottaneet lintukantoja. Blue Duck Lodgen omistaja koitti hillerien sun muiden nisakas petojen vahentamisella palauttaa luontoa alkuperaiseen tilaansa ja suojella sukupuuton partaalla olevia, tiluksiltaan loytyvia blue duckeja.

Mita vuohiin tulee, villivuohet on todellakin tuholaisia ja syovat kaiken, mita nakevat. Pari poikaa seurueestamme menivat vuohen metsastys reissulle ja molemmat kaatoivat vuohen, josta sitten kokkailivat itselleen iltapalaa. Ohjelmassa oli myos savikiekkojen ammuntaa. Vuohia metsastamassa ollut Italialainen oli aivan ilmiomainen ampuja. Kaveri ei ollut koskaan aiemmin ampunut savikiekkoja, mutta taraytti nyt 10 kiekosta 9 palasiksi!! Kesken kaiken kun muu porukkaa alkoi kyselemaan, etta mita hittoa, mitten kaveri osuu niihin niin hyvin, tyyppi latasi aseen “klik, klik” kaantyi katsomaan meita ja hymy kasvoillaan huusi “ Man I just love guns!”. Toi oli oikeasti koominen tilanne, vaikka kuulostaakin ehka lahinna uhkaavan pelottavalle. Mutta teidan olis pitany kuulla, mitten kaveri heitti sen jarkyttavan vahvalla aksentilla ja niin aidosti onnellisena.

Muutamat tytot painelivat 3 tunnin ratsastusreissulle vuorille. Olin niille niin kateellinen, ma olisin halunnut kanssa. Tiesin kuitenkin, milta persaus ja jalkalihakset tuntuvat 3 tunnin ratsastuksen jalkeen, ja koska olin seuraavana paivana painelemassa 20km vaellukselle vuorten yli, niin en todellakaan tehnyt sita virhetta, etta olisin pollen selkaan istahtanut. Luit oikein, mina 20km Tongariro alpine crossingilla jumalattomia ylamakia kipuamassa. Masokistista mutta niin yksi mun elamani parhaista kokemuksista!! Tosin siita sitten enemman ensikerralla. Nyt on pakko menna laittaan pakaasit kuntoon huomista 5am heratysta varten. Kylla on sitten kiva kun tarvii olla 7am laivaterminaalissa. Noh ehka nukun sit illalla. Oon menossa sohvasurffaan Pictonin lahella paikkaan, jonne ei ole teita vaan sun tarvii menna sinne veneella… Sohvasurffaus host tulee noutaan mut laivaterminaalista ja cruisaillaan perille. Tuun sitten maanantaina venetaxilla pois takasin Pictoniin.

To be continued…

Rakastunut reissaaja

Oon ollu vasta viikon Uudessa-Seelannissa ja jo nyt korviani myoten rakastunu paikkaan. Ma en oo koskaan uskonu rakkauteen ensisilmayksella. Se kuulostaa jotenkin ihan liian hepsankeikka meiningilta, ei patkaakaan mun tyyliani. Ma oon enemman naita varautuneita, tuskinpa tasta tulee yhtaan mitaan tyyppeja. Nyt oon kuitenkin uudelleen maaritelly, et toi ajattelu mahdottomasta rakkaudesta ensi silmayksella koskee vaan ihmissuhteita. Oon nimittain ollu niin ihastunu tahan paikkaan heti ensimmaisesta paivasta lahtien, etta tata voi alkaa jo kutsumaan siksi myyttiseksi rakkaudeksi ensi mulkaisulla.

Saapuessani Aucklandiin vetta vihmoi taivaan taydelta. No kai sita nyt yksi sateinen surkea paiva pitaa jokaiseen lomaan mahduttaa. Bongasin Yolandan kentalta saman tien. Koomista, edellisen kerran kun kyseisen henkiloin nain, olin 2002 saattamassa sita lentokentalle St. Louisissa kun tytto oli matkalla tkaisin kotiin Etela-Afrikkaan. Nyt melkein 10 vuotta myohemmin meilla oli jalleen nakeminen Aucklandin lentokentalla. Jotkin asiat oli luonnollisesti muuttuneet. En tieda onko surullista todeta, etta enemmankin Yolandan kohdalla kun mun. Ma taidan pikkusen polkea paikallani... Viimeksi kun hengailtiin me vahdittiin muiden muksuja, nyt Yolanda itse odotti kolmattaan. Vaikka 10 vuotta oli vierahtanyt enka ma edes ole ollut 10-emailia enempaa Yolandan kanssa kaikkien noiden vuosien aikana yhteyksissa, musta ei kuitenkaan tuntunu oudolle tai vieraalle nahda taas. Luoja, eiko ajan kululla oikeasti ole mitaan merkitysta muuten, kun etta nukkumaan menoaika aikaistuu vuosi vuodelta?

Vietin muutaman paivan hyvassa taysihoidossa Yolandan luona. Ja arvatkaapas mita? Ma suuntaan sinne myos jouluksi. Vaikka Yolandan isa ja aitipuoli lentaa Etela-Afrikasta paikalle, ne halus mut siltikin sinne tonttuilemaan joukkoonsa. Ihanaa! Yksi pulma vahemman. Eipahan tarvi keskenaan tip tap leikkeja jonkun Kauri-puun ymparilla Kiwi-hedelmat taskussa koko joulua leikkia.

Kellon soidessa viime torstaina aamulla 05.00, musta tuntu kun olisin ollu palkollinen, joka oli lahdossa lypsylle. Vain lehma puuttui. Hitto, ma inhoan aikasia heratyksia. Mun bussini keskustaan lahti kuitenkin Yolandan neighbourhoodista jo 05.45, joten vaihtoehtoja ei ollu ihan kauheasti ellen opettelisi siina aamutuimaan lentamaan. Jos kaikille ei ole viela tullut selvaksi, niin olen kerrankin heittaytynyt oikeaksi reppureissaajaksi ja hommasin bussipassin hop on-hop off bussiin, jolla vedan molemmat Uuden-Seelannin saaret ympari muiden reppureissaajien seurassa. Ensimmaisena paivana reissasin 42 tuntemattoman tyypin kanssa kohti Haheita. Paikka itsessaan on pieni, mutta siella on aivan mahtava pieni luotoaidin kehittelema friikki ominaisuus, joka vetaa porukkaa puoleensa kun hunajapurkki nalle Puh:ta. Jos joku pahvipaa ei ollut viela tietoinen, Uusi-Seelanti on suhteellisen taynna Geotermisia juttuja tulivuorista lahtien. Haheissa kuuma jopa +100c vesi puskee laskuveden aikaan hiekan lapi pintaan tietylla kohtaa uimarantaa. Kyseiseen aikaan miljoona turistia kipittaa pikku jaloillaan lapiot kainalossa kipakkaa vauhtia kohti rantaa ja kaivavat itselleen kuopan. Talla kertaa voidaan unohtaa kaikki kuuluisat joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa sanonnat ja korvata ne silla, etta joka toiselle kuoppaa kaivaa, tekee super kivan teon ja saa hetkessa paljon kavereita samaan koloon. Kuoppa nimittain tayttyy kuumalla vedella, ja muodostaa luonnollisen kylpyammeen. Pimenevassa illassa ihmiset sitten viinilaseineen ja olutpulloineen istuu kuumassa vedessa itse luomassaan latakossa kun pikkulapset konsanaan. Paljaalla silmallakin nakee, miten hoyry nousee hiekan paalta viileaan iltaan ja hiekka kuplii. Tunne on oikeasti melko mielenkiintoinen. Kun seisoo lahella merta, jalan pohjia kirjaimellisesti polttelee tulikuuma vesi. Aallon iskeytyessa rantaan, tuntuu kun joku heittaisi jaloille amparillisen jaita. Kun nuo molemmat tapahtuvat yhta aikaa, tuntuu todella oudolle, suorastaan skitsofreeniselle :).

Eraana paivana eras fiksu mies keksi, etta kylan lahteessa on milenkiintoista mineraalivetta, jota voi hyodyntaa virvoitusjuoman tekemiseen. Kylan nimi oli Paeroa, miehen nimea en muista (rajoitettu muisti kapasiteetti). Kaveri pisti menestyvan yrityksen pystyyn ja lopulta kavi, kuten naissa tarinoissa yleensa kay. Coca Cola company tuli ja osti putiikin ja siirsi tehtaan muualle. Paeroa on kuitenkin edelleen kuuluisa juomastaan ja paikalla on jattikokoinen pullo, joka viehattaa turisteja, jotka haluavat ikuistaa itsensa mokoman hokotyksen kanssa. Pullo piti itsea asiassa siirtaa alkuperaiselta paikaltaan, koska samanlaiset kuvan himoiset urpot kuin mina tukkivat ajotiet pysahtymalla ikuistamaan itsensa muovikapistuksen kanssa. Toisena reissupaivana minakin paasin poseeraamaan L&P pullon kanssa. Kuvan arvoa ei vahenna yhtaan se, etta en ole itse asiassa viela edes kyseista tuotetta maistanut. Oh well, on mulla viela 2 kk aikaa...

Kuinka moni voi sanoa laskeutuneensa maailman pisimman vapaastiroikkuvan koyden varassa alas? Okei, toi kuulostaa jotenkin aivan vaaralta suomennokselta. Hmm.. ehka englanninnos makes more sense. Tallest freehanging abseil in the world. Noh, ehka toi ei vielakaan sano porukalle mitaan. Kokeillaanpas viela kerran. 100m pitka koysi roikkuu luolaan johtavan rotkon reunalla. Sa kinnitat itses siihen asiaan sopivalla varustuksella ja hilaat itsesi alas nauttien uskomattomista maisemista. Jep, ton ma viime viikolla tein, ja viela tyylilla. Retken hinta oli ehka pelotellu pois muut reisaajat, joten sain yksityisen tourin. Vain mina ja Allan the skottilainen opas. Oli muuten viela ihan sootti sellanen :P. Mielettoman laskeutumisen jalkeen oli aika vaeltaa kohti luolaa maisemissa, jotka nayttivat suoraan Jurassic Parkista lainatuille. Odotit koko ajan, etta mista puskasta se T-Rex oikeen ponkasee esiin. Luolassa sisalla oli totta kai tuttuun tyyliin stalagmiitteja ja stalagtiitteja, mutta myos miljoonia vuosia vanhoja simpukoiden ja muiden merenelioiden fossiileja. Oli jotenkin uskomaton tunne tuijottaa jotain niin kauan sitten elaneen olion jaannetta. Luolassa sain hypella enemman tai vahemman kevyesti kompelolta nayttavan keijukaisen tavoin kivelta toiselle ja toisinaan kipitella rauhallisesti koysiin kiinnitettyna. Luolan sisalla istuimme alas ja pimensimme otsalamppumme. Hetken kuluttua paamme paalle muodostui tahtitaivasta muistuttava naky kiiltomatojen lamppujen alkaessa loistaa kirkkaasti. Ma niin rakstin sita nakya.

Waitomon luolat ovat kuuluisia juuri kiiltomadoistaan. Itse asiassa kiiltomato kuulostaa kauhean kauniille nimelle jollekin, mista lopulta muodostuu suuton hyttynen joka kuolee nalkaan. Jep, kiiltomadot ovat oikeasti eraan hyttysta muistuttavan lajikkeen lapsosia, jotka yhdeksan kuukautta killuvat luolien katoissa syoden hyoteisia, mm. omia nalkaan kuolevia vanhempiaan. Kuulostaa omituiselle, etta luonto on luonut otokan, jolla ei ole suuta. Noh, samalla otokalla ei ole myoskaan sita toista paata, mista tavara tulisi pihalle. En ala nyt muistuttaa jotain huonoa south park jaksoa ja ala puhumaan kakka-huumorista. Ainoa asia, minka takia tuon moisen jutun esille, on etta killtomatojen loistava lamppu, on itse asiassa heidan pehvan alueella tapahtuva kemiallinen reaktio, joka havittaa ruoan jotenkin niin, etta niiden ei tarvitse ulostaa ollenkaan. Mita kirkkaammin toukka loistaa, sita nalkaisempi se on. Kun olin aikani kyseisisa kiehtovia otuksia tuijotellut ja muodostanut loistavan mielikuvitukseni avulla miljoona epamaaraista tahtikuviota niista paani paalla loistavista kavereista, oli aika alkaa bodaamaan. Edessa oli 30m nousu pystysuoria portaita ylemmalle tasolle luolaan. Opas varoitti, etta kannattaa pitaa paino jaloilla, edeta rauhallisesti eika vetaa itseaan ylos kasivoimin. Olin, etta joo totta kai. Paassani ajattelin, etta taahan nyt on ihan piece of cake, helposti nyt yhdet rappuset pinkasee ylos. Joo, puolessa valissa matkaa aloin siirtymaan epailevalle kannalle. Kasia alkoi pakottamaan ja tuntui kuin ne olisivat olleet menossa maitohapoille. Voi morjens. Ei ollut vaihtoehtoja, oli pakko vain menna ylospain. Tuossa vaiheessa paani sisalla alkoi aani komentamaan, "keskity, sa et oo nosso. Sisulla per#*le loppuun asti vaikka vakisin. Sa oot suomalainen, etka mikaan urvelo, joka ei jaksa yksia rappusia kavuta.". Viimeset metrit tuntuivat sille, etta en ollut oikeasti ihan varma selvianko loppuun asti. En uskaltanut katsoa ylos, paljonko matkaa oli jaljella. Yritin vain nauttia luolan takaseinaman maisemista ja keskittya hilaamaan itseani askel askelmata ylos. Ylos asti paastyani henkea haukkoen, oli pakko kysya oppaltani, etta onko joku joskus menettanyt toivonsa kesken portaikon. Helpotuksekseni kuulin, etta monesti ja porukkaa on hilattu ylos koyden avulla, kun niiden kasivoimat eivat ole riittaneet. JES!! Ma tein sen, kaikki muut eivat olleet! Vahanko ma oon hyva :D. Lopulta kapusimme muodostelmien kautta luonnollisesta luolan suuaukosta ulos lampaita kuhisevalle niitylle. Kukaan ohi ajava tai kaveleva ei voisi koskaan laidunmaisemaa katsellessaan kuvitella, mita niiden niittyjen alla on piilossa.

Naps Naps sanoo sakset

Walking the streets of Melbourne. What can I say? Outo tunne kun on aivan kuin ei olisi koskaan lahtenytkaan. Toki uusia taloja oli noussut ja jauan kauhistelemani nosturit olivat vaihtaneet paikkaa, mutta periaatteessa Melbourne oli entisensa.

Heti ensimmaisena paivana mahtavien 3,5 tunnin yolento unien jalkeen paatin tehda muutoksen. Painelin kampaajalle. Tai tarkemmin sanottuna tulevalle kampaajalle. Hyodynsin kampaamokoulun palveluksia. After all, pitaahan kaikkea testata (ainakin kahdesti). Sita paitsi, jos lopputulos olis vaatinu sita, et olisin joutunut kavelemaan pannumyssy paassa seuraavat kuukaudet, niin olisinpahan kavelly se paassa Uudessa Seelannissa ja saanu mielenkiintosia lomakuvia. Mutta mun puolestani pannumyssyt saa edelleen kuulua vanhanaikaisten mummojen varustukseen, koska pidan lopputuloksesta.

Kun avasin hiukseni sykerolta nayttaakseni, mita haluaisin niille tehtavan, muutuin sekunnissa barbiksi. Jokainen syoksyi hipeloimaan hiuksiani ja mulla oli yhta aikaa paassa varmaan 6 katta. Jokainen hoki, etta en kai vaan ollu leikkaamassa niita lyhyiksi. Hei haloo, en ma pidennyksiakaan ollu tullu ottaan. Kun vihdoin tyylikkain kasiliikkein selitin, etta halusin ne napsaistavaksi olkapaiden korkeudelta, he totesivat haluavansa loppu osan koekayttoonsa (mita ikina silla tarkoittivatkin) jos vain mahdollista. Daah! No en ma niita hiuksia nyt kotiinkaan ajatellu muistona vieda. Niin kauan kun ne eivat ala niita todisteiksi rikospoikoilleen asettelemaan, mulle on ihan sama mika niiden ylijaama hiusten kohtalo on. Mun hiuspehkoni on uusiutuva luonnonvara, toisin kuin sademetsat. Ne tyypit oli varmaan impannu vahan liikaa permanenttiaineita, koska ihailivat hiusten varia. Maantienvarinen, joo tosi eksoottinen varisavy. Yksi nainen rupesi jo hallusinoimaan, kun alko vertaan mua Gwyneth Paltrowhun. Oikeesti, milta planeetalta ne kampaajakokelaat oikein tulivat? Mutta paaasia oli, etta lopputulos on kiva ja saan joka paiva miettia sormia hiusten lapi haroessani, mihin hitton ne on oikeen kadonneet :)

Western Australia, part II

Jo Suomessa ollessani kuulin huhun, etta Rottnest Island Perthin edustalla olisi vierailemisen arvoinen paikka. Näpyttelin tuolloin Googlen hakuboxiin kyseisen mestan ja Nettisivu, mikä eteeni aukesi sai hirveät fiilarit pintaan. Aivan kuin olisin tuijottanut ilmakuvaa Block Islandista, tuosta pinestä muulle maailmalle merkityksettömästä ja lähes tuntemattomasta pikku pläntistä Rhode Islandin edustalla, missä aikoinaan nelisen kuukautta vietin lyhyessä Cocktailtarjoilijan mekossa ranalla keikistellen. Okei, saaren muoto oli ihan väärä Blockiin verrattuna. Rottnes ei todellakaan näyttänyt Lamb chopilta (tai miltään muultakaan epämääräiseltä ruoalta). Mutta hiekkarannat, pienet järvet ja meressä satamissa kelluvat pikkulaivat olivat niin yhtäläisiä Blockin kanssa, että väkisinkin heräsi halu vierailla mokomalla saarella.

Ostaessani lippua saarelle vievaan lauttaan, tunsin tulleeni rystetyksi. Meno-paluu lipun hinta oli suhteellisen kova paivaretki kohteelle. Olin kuitenkin jo aikoja sitten tehnyt paatokseni kyseisella pikku maaplantilla vierailla, joten tungin Roope-Sedan kirkuvan aanen takaraivossani sinne pieneen aanieristettyyn huoneeseen, mista sen huutoa ei voisi kuulla. Ja hyva niin, silla jo 10 minuutin paasta Swan-jokea pitkin kohti merta cruisaillessa olin unohtanut koko karmaisevan hinnan ja olin iloinen ollessani matkalla jonnekin.

Hyvaan tuulen saatoin pilvien loimasta paistavan auringon lisaksi vaikuttaa $85 miljoonan arvoisen talon lipuminen nakokenttaan. Jouduin hetken aikaa miettia, olinko ymmartanyt kaiuttimista kerrotun summan vaarin. Kuinka porukalla voi edes olla tollasia summia kuluttaa yhteen taloon (joka toisin vei siita rantapenkereelta ehka 10 talon tontit...) Sitten muistin kaiken maailman Donald Trumpien olemassa olon ja masentuneena totesin, etta muut actually olivat Roope Setia eivatka vain omanneet kyseisen kitupiikin molyavaa saastavaisyydesta saarnaavaa paansisaista aanta. (Oon ihan kunnossa, ei tarvi kutsua valkotakkeja paikalle. Mun paansisaiset aanet on taysin hallinnassa!!) Kyseinen kiinteistokauppa on ollut Australian historian suurin. En olisi osannut odottaa, etta talo Perthissa lyo hinnallaan laudalta talot, jotka sijaitsevat Sydneyssa. Western Australia naytti olevan taynna yllatyksia...

Joku on joskus ehka kuullut mun hienosta kyvysta imea luontoon liittyvia katastrofeja puoleeni. Niinpa kukaan ei ehka yllaty siita, etta kun suuntasin Rottnest Islandille, kaikki rannat oli suljettu verenhimoisten haiden takia. 2 paivaa ennen vierailuani hai oli menny ja popsinut poskeensa Jenkkituristin ja nyt sita metsastettiin apinan raivolla (siis sita haita). Milla hemmetilla nekin muka osais oikean hain ampua. Tuskin se hai nyt sentaan I ate an American tourist-kyltti evassa pitkin merta uiskentelisi... Muutama viikko ennen tuota tapausta 60v mies oli painellu tuttuun tapaansa uimaan Cottesloe Beachilla Petrhin edustalla ja rannalle palasi vain hain hampaan jaljilla varustetut speedot. Kuka olisi uskonut, etta haillakin on noin hyva maku!? Eihan speedot voi aiheuttaa muuta reaktiota kun jumalattoman halun tuhota ne. Ehdottaisin, etta kansainvalisen turvallisuuden nimissa kaikki speedot tulisi havittaa maailmasta. Kannattajia?!

Mua Rottnestin rantojen sulkeminen ei hetkauttanut suuntaan tai toiseen. En olisi kuitenkaan ehtinyt itseani siihen turkoosin veteen dippaan, kun olisin niin pirun kiireinen painellessani saarta ympari kamerani kanssa. Sita paitsi, jos on jotain mita vihaan niin se on kylma vesi,...ja parkkimittarit... ja lentokoneessa kitisevat pikkulapset... ja rusinat... (okei jos ei nyt kuitenkaan tehtaisi taydellista listaa vihaamistani jutuista...)

Rottnest Islandilla ei saa ajella autolla. Sen sijaan paikan pyörävuokraamo on eteläisen pallonpuoliskon suurin pyörävuokraamo. Voi ei, taasko se alkaisi...Australiassa tuntuu kaikki aina olevaan hienointa ja suurinta in the southern hemisphere. Tosin kun bongasin, että kyseisellä vuokraamolla on yli 1300 pyörää vuokrattavana totesin, että ehkä kaverit ovat oikeutettuja titteliinsä. Tosin heti iski kehiin seuraava paniikki, helvattu mahtuuko siellä enää itse pyöräilemään, kun tollanen määrä pyöriä on liikenteessä. Luoja, törmäilisinköhän mä koko päivän kaikkeen mahdolliseen vastaantulevaan. Okei, tuloksena päädyin kaikkien muiden pyöräilijöiden turvaksi ottamaan bussivaihtoehdon.

Mun dissaa pyora ja ota bussi-vaihtoehto osoittautui loistavaksi. Omalla tavallani ehdin nakemaan kaikki, mita halusinkin, mutta valtyin niilta monotonisilta itseaan toistavilta puska-dyyni maisemilta, mita pyoraillessa olisi saanut enemman kuin tarpeeksi ihailla. Ala ymmarra vaarin, saari oli tajuttoman kaunis ja pidin siita puskastakin, mutta liika on liikaa, etenkin kun on vahyan kiire. Saarella oli kaytettavissa vain 5 tuntia aikaa. Bussin avulla sain tavallaan pikakelattua kaikki puskaosuudet ja keskityttya mielenkiintosiin juttuihin. Toi oli vahan kun ma katselemassa Pearl Harbor-leffaa. Pikakelaan kaikki tylsat ylipitkat sotakohtaukset, et paasen taas sydantariipaisevan kolmiodraaman kiemuroihin.

Yksi syy, miksi Rottnestille halusin menna oli quokat. Ei, en yrita kirjoittaa kuokka-sanaa jotenkin eksoottisesti, koska en todellakaan matkustaisi mihinkaan vain nahdakseni kuokan. (Mista vetoa, etta pyorran viela sanani heti, kun joku kertoo, etta Idahossa on pystytetty maailman suurin kuokka keskelle kuuluisia perunapeltoja.Tollon varmasti painelen kuokan voimasta kamerani kanssa paikalle. Sita paitsi Idaho puuttuu viela mun vierailtujen osavaltioideni listalta.) Quoka on pieni, suloinen kengurua muistuttava pussielain. Samainen elukka on saanut mut epailemaan, etta rotat naytti sopommille back in the day kun nykyaan. Meinaan kun Hollantilainen hemmo aikoinaan saaren loysi, se nimesi sen rotanpesaksi kyseisten hanesta jattilaisrotilta nayttavien pussielainten vuoksi. Rottnest nimi muodostuu tuosta taustasta.

Mulla oli lopulta enaa tunti aikaa saarella, ja arvaa vaan olinko nahnyt yhtakaan quokaa? Niinpa! Quokan kakkaa kyllakin tuntui olevan kaikkialla (jos tulkitsin oikein) mutta se nyt ei jostain kumman syysta vastannut quokan tapaamista. Paatin jo antaa periksi ja painelin kauppaan ostamaan bissen. Kaupan ovessa oli isot kuvat quokista ja kieltomerkki paalla. Great, just rub it in. Quokat eivat olleet tervetulleita kauppaan. En siis tormaisi niihin oluthyllyllakaan. Istuin rannalle juomaan Emu bitterini ja ihailemaan ostamastani postikortista tuijottavaa quokaa. Hmm... the next best thing I suppose.

Kun olin lopettanut etsimisen, tiedatte mita tapahtui. Matkalla kohti laivalaituria puskan alta esiin pomppi quoka! YES! Tuhat kuvaa myohemmin bongasin toisen nukkumasta puskan alta. Raps! Kannyin jatkaakseni matkaa ja tadaa! Tuijotin kolmatta quokaa. Lopulta kopottelin tyytyvaisena lautalle 7 quokaa myohemmin :)

Fremantle on rannikolla sijaitseva kaupunki lahella Perthia. Mei halusi vieda mut sinne vierailulle, ja 3 kertaa ensin eksyttyamme (aasialaiset kuskit) lopulta loysimme perille. Tunsin jokaisessa kurvissa olevani ralliauton kyydissa selan painuessa syvalle istuimeen painovoiman vaikutuksesta. Noh, oli Mei silti aasialaisella asteikolla loistava kuski :) Fremantlessa bongasin kaupan, missa ne myi molkky-peleja. Cool! Sitten vastaan tuli taideteon, jossa oli iso otsikko What will life be in 20 years? Sen alle sai jokainen kirjottaa oman mielipiteensa. Totta kai mun tartti saada oma lusikkani tohon soppaan ja hetken aikaa pohdiskeltuani tiivistin asian ytimekkaasti yhteen sanaan, ERILAINEN. Luonnollisesti kirjoitin sen suomeksi, eihan se nyt muuten olisi kaikkien niiden "There will be no more war between koreas' Tekstien joukosta olisi erottunut. Ma en lahteny kannanotollani pelastamaan maailmaa, totesin vain faktan, jota kukaan ei voisi vaittaa vaaraksi. (Ma vihaan olla vaarassa...)

Elamaa Australian lansirannikolla, Osa 1.

Mika on pieni, punainen ja hyvin hermostunut? Sansu perrthin lentokentalla vilkuilemassa tullijonossa kelloonsa taukoomatta. Kyse ei ollu siita, etta olisin ollu huolissani siita, mita tullin setat mun laukustani mahdollisesti loytaisivat, koska muumilusikat ja Iitalan lasiesineet nyt eivat ole tietaakseni lainvastaisten tuliaisten listalla. Mun hermoraunioitumisessani oli kyse taysin siita, etta jono oli jumalattoman pituinen (ne lapivalaisi joka kolmannen matkustajan laukun...tai silta se ainakin tuntui) ja viimeinen shuttle bus keskustaan lahtisi yhdelta yolla, mika tarkoitti sita, etta mulla oli siina vaiheessa tasan 4 minuuttia aikaa. Kun lopulta hippulat vinkuen painelin lentokentan ovista ulos seitseman minuuttia yli yksi, sain kuulla ruotsalaiselta reppureissaajatytolta, etta olin missannut kyytini minuutilla. Ei peramaan porkkanat sentaan!! No jostain syysta musta on tullut kovin sinnikas, joten pienen tiedustelurundin jalkeen sain ilokseni todeta, etta koska oli kiireinen ilta, kaverit ajaisivat viela extra vuoron kahdelta. YES! Mun onneni ei siis ollutkaan kaantynyt. Asioilla on tapana selvita.

Voin sanoo ettei oo kovin nautinnollista tsekata itteensa hostelliin kahdelta aamuyolla. Viela epanautinnollisempaa on ankee kaikkien tavaroidensa kanssa huoneeseen, missa kaikki muut on umpiunessa ja todeta, etta ainoa jaljella oleva vuode on kerrossangyn ylempitaso, jonne ei ole minkaanlaisia rappusia. Mita ne oikeen kuvittelee? Etta kaikki majoittujat on kayny sirkuskoulun perusteet? Oli meinaan sitten pienempaa akrobatiaa kiiveta sinne punkkaan heiluttamatta koko hokotysta niin, etta alavuoteella oleva olisi herannyt merisairauteen. Totesin siina apinan lailla ylos kivutessani, etta jotain notkeuden hippusia sita viela on liideri-ajoilta jaany takataskuun kun en paikkoja revayttanyt...Tottakai ylos pungerrettuani oli seuraava haaste edessa. Aloin laittaa otsalampun turvin sangylle viskattuja lakanoita paikoilleen vain todetakseni, etta muilla oli peitto, mutta mulla ei. Sen sijaan olin saanut kyllakin 2 tyynya. Great, kayta nyt sitten tyynya peittona. Hitto ma rakastan hostelleita....

Aamun valjetessa tsekkasit itseni ulos. Viivyin tarkoituksella ensimmainen yon hostellissa, koska mielestani ei ole kauhean kohteliasta saapua tuntemattomille ihmisille keskella yota, kun niiden tarvii menna aamulla toihin. Niinpa olimme sopineet Sohvasurffaus isantani (tai pitas ehka sanoo emannan) Mein kanssa treffaavamme hostelliyon jalkeen seuraavana paivana hostellillani hanen paastessaan toista.

Iso virne kasvoillani kavelin onnellisena hostellin ovista ulos Perthin aurinkoiseen +28c kesasaahan. Ahhh...hitto etta ma rakastan aurinkoa. Ensimmaisena suuntasin Swan bell towerille. Kyseessa on hassu rakennus, jolla on kupariset purjeet. Luit oikein, purjeet! Niitahan ne rakennuket vasta tarvitsevatkin...1980-luvulla inflaatio iski Australiaan ja 1 ja 2 sentin kolikoille kavi kuin poliitikkojen lausunnoille, ne menettivat taysin merkityksensa. Niinpa ne kolikot laitettiin parempaan kayttoon sulattamalla ne ja tekemalla niista Swan Bell toweriin purjeita muistuttavat rakennelmat. Katevaa sanoisin. Rakennuksessa on toinenkin erikoisuus, sen tornissa keikkuva kello. Lontoolainen kirkko lahjoitti rakennukselle kyseisen kapistuksen Australian 200-vuotisjuhlan kunniaksi. Okei kutsu mua tyhmaksi, mutta ma en vaan tajua. Minka ihmeen takia kirkko menee antamaan pois taysin kayttokelpoisen kellon? Viela kaiken lisaksi kellon, jolla on historiaa. Se on nimittain julistanut Lontoossa jokaisen monarkin kruunajaisia sitten Yrjo II kruunajaisten vuonna 1727 ja kilissyt juhlistaen vuoden vaihtumista viimeisen 275 vuoden ajan. Joten mita pahaa se kello on mennyt ja tehnyt joutuakseen shipattavaksi toiselle puolelle maapalloa?

Kings Park Perthin sydammessa on aivan mahtava puisto, josta kasin paasee ihailemaan Perthin pilvenpiirtajien muotoilemaa siluettia. Loistava valokuva opportunity, oli siis pakko kayda tsekkaan se. Paastakseen Kings Parkiin saa vahan harrastaa kuntoilua, koska paikka sijaitsee kuinkas muutenkaan kun kukkulan laella. Kohdistin katseeni kartaan ja hain oikeat koordinaatit. Bongasin kauheen kivan reitin, missa paasi kiipeamaan rappusia, jotka oli nimetty Jacob's ladderiksi. Jep, siina sita sai pikku tytto puuskuttaa pohkeiden tuntiessa kipuamisen vaikutuksen. Siina mun puhistessani kohti huippua, tajusin kuntoni olevan kuta kuinkin naurettavassa kunnossa katselllessani vieressa pyrhaltavia ihmisia, jotka lenkkeilivat rappuja tuhatta ja sataa ylos alas saaden touhun nayttamaan helpolta kuin heinasirkan hyppy. Mika ihme ajaa ihmiset juoksemaan itseaan raakatakseen sellasella helteella? Onneksi ma en ole perinyt tuota sairautta...

Sohvasurffaus paikkani sijaitsi katevasti kavelymatkan paassa keskustasta. Tai no ainakin yhta katevan kavelymatkan, kuin mita mulla on Hakametsasta Keskustaan. 3 km totally doable. Alun perin singaporelainen Mei ja hanen puolalainen poikaystavansa David asuivat kivassa omakotitalossa ja mulla oli kokonainen kerros itsellani kaytettavissa. Pikkusen luksusta saada jopa oma kylpyhuone. Hmm... ihmetteleeko joku viela miksi ma en harrasta hostelleita enaa kovinkaan paljoa? Mei:lla asusteli hanen ystavansa 3 kissaa, jotka olivat hurjan suloisia, mutta nayttivat sille kuin olisivat juosseet vauhdilla seinaa pain. Kaiken lisaksi ne kuulostivat astmaisille avarussolioille. Ala nyt ala kyselemaan, mita olen possytellyt, nahdakseni ja ennen kaikkea kuullakseni kisulit noin omituisessa valossa. Kyseinen rotu vain on jalostettu sellaiseksi, etta niilla ressukoilla on niin pienet nenat lyttynaamoissaan, etta kuulostavat astmaisille ja flunssaisille pikku puhisijoille, kun eivat saa kunnolla henkea. Lyttynaamasta ja turkista ei tunnu olevan kovin paljon etuja elamassa :) En edes yrittanyt lausua kisuleiden nimia, koska ne olivat alunperin star warsista, mutta samalla muutettu hieman aasialaisiksi versioiksi. Jotenkin hahmotin, etta aina kun joku huuteli tsutsu , dodo tai atshuu (tai jotain muuta vastaavaa epamaaraista), kissa ilmestyi paikalle....

Mei:lla oli 32-vuotis synttarit ja naamiaisbileet teemana Scifi. Kutsu mua nyt tylsaksi, mutta en todellakaan alkanut suomesta mukanani jotain Dart Vader (tai miten hemmetissa kirjoitetaankin) asua raahaamaan, vaan paatiin paikallisesta supermarketista hankkimani foliorullan avulla muuntautua avaruusolioksi. Suhteellisen tyylikkaat tuntosarvet sainkin vaannettya kyseisesta materiaalista. Eihan silla asustuksella nyt ehka viela Oscaria puvustuksesta voiteta, mutta olinpahan hengessa mukana. Bileet oli hauskat ja jaakaapin kaydessa pieneksi, kylpyamme korvasi sen. Jep, ei muuta kun kamala maara jaita ammeeseen ja oluet sinne. Toimii.fi. Paikalle ilmaantui lopulta 50 henkea, joten tulipahan tehtya uusia tuttavuuksia. Mielenkiintosinta oli ehka rupatella yhden Papua Uudessa Guineassa keikkahommissa olevan Geologin kanssa. Ai niin, tehdaan heti yksi homma selvaksi. Taalla kaikki tuntuu olevan geologeja. Se on ehka just se unmost wanted ammatti suomessa, mut australian kaivosteollisuuden ansiosta ihmiset haluaa taalla oikeasti opiskella geologeiksi.Todisteena siita, tiedan jo ainakin 10 australialaista geologia :). Mutta takaisin tarinaan, kaveri on tosiaan toissa suhteellisen alkukantaisilla alueille Papua Uudessa Guineassa ja kaveri pudotetaan helikopterin avulla aina leiriin. Hitto, miten makeeta. Kaiken lisaksi tyypit tormasivat hetki sitten heimoon, joka on vasta viimeisen vuosikymmenen aikana tullut ensimmaisen kerran kosketuksiin valkoisen miehen kanssa. Wow, toi kuulostaa jotenkin niin extremelle ottaen huomioon, miten pieneksi maapallo tuntuu nykyaan kayvan. JOkainen kolkka on melkein jo ehditty koluamaan...

Mutta jatketaan tarinoita ensi kerralla. Taa nettiaika on tosiaan vahan rajoitettua ja stoorini tulee hippasen verran perasta...

Ei mennyt ihan putkeen, mut ei kylla viemariinkaan...

Kaikkien naiden reissuvuosien jalkeen, koitti vihdoin se hetki, mita olin jo pitkaan pelannyt. Mun suunnitelamani eivat menisikaan taysin pukeen. Kontrollifriikille, toi ei oo maailman miellyttavin tilanne, tosin jalkeen pain taytyy sanoa, ettei se mun universuamiani kylla kauheasti vavisuttanutkaan. Ehka vahaiset henkiset vauriot jotuivat siita, etta olin aina tiennyt sen paivan melkein varmasti olevan joskus edessa. Olisin luullut sen tosin olleen todennakoisempaa silloin , kun kulutin vuoden aikana lentokoneen penkkeja 109 tunnin edesta.

Matkalla Helsinki-Vantaan lentokentalle sain tekstarin, mika kuta kuinkin julisti etta onneksi olkoon, olette valinneet juuri sen lennon, joka on teknisten vikojen takia jumissa Bangkokissa ja lahtee vasta seuraavana aamuna. Olkaa hyvat ja ottakaa yhteys transit deskiin, niin me viedaan sut Helsingin keskustan hotelliin "yoksi". Yo on suhteellinen kasite, koska jos paaset hotellille puoli kahdentoista aikoihin ja aamu neljalta pitaa pinkasta ylos niin ei siina kauaa ehdi hoyhensaarien maisemia ihailemaan...

Vahan yllatyin omaa reaktiotani ton viestin saadessani. Pikainen pakokauhun sekainen fiilis ehti ehka 10 sekunnin ajan vaikuttaa aivotoimintaani, mutta sen jalkeen vain totesin, etta oh well, such is life. Hotellivoucheria Finnairin naikkoselta saadessani, se totesi vain hymyssa suin, etta "Sa taidat matkustaa todella paljon, kun osaat ottaa tan noin. Suurin osa ihmisista on perunut lentonsa, joten teilla on huomenna puoli tyhja kone." Olin puulla paahan lyoty, en pelkastaan sen takia, etta oma oh well asenteeni oli saanut positiivisen palautteen vaan paasaantoisesti siita, etta ihmiset olivat peruneet lentonsa taman takia. Mita ihmetta nekin oikein on ajatellu? Joo oon tassa odottanut Singaporen lomamatkaani (kone oli siis sinne matkalla) tosi innolla, mutta nyt kun lento on 7 tuntia myohassa, niin ma perun koko matkan ja meenkin takasin toihin! Niilla kavereilla ei oo voinu olla non-refundable hotellimajoitusta perilta varattuna...

Lentokone oli tosiaan puolityhja. Makin sain koko penkkirivin itselleni. Singaporeen laskeuduttaessa kello oli 11 illalla. Toivoin, etta siihen aikaan olisi viela jatkolentoja Perthiin, koska olin sopinut tapaamisen sohvasurffaus hostini kanssa seuraavalle paivalle. Portilla mun nimellani varustetulla lapulla oleva naikkonen kuitenkin kuitenkin haihdutti ilmaan mun haavekuvani todetessaan, etta olisin matkalla Carlton Hotelliin yoksi ja lentoni lahtisi vasta seuraavana paivana ILLALLA!! Mita hemmettia, kuinka ne ei olleet saaneet mua muka buukattua aamulennolle!? No jalleen kerran mun pesimistisyyteni vaistyi kiltisti sivuun positiivisen ajattelun tielta ja totesin vaan, etta hei saanpahan mahdollisuuden viettaa paivan Sinporessa Finnairin laskuun.

Carlton Hotelli oli vahan kuin kohtalon ivaa. Kyseista hotellia kaytettiin mun Singaporen opiskeluaikana jokaisessa hemmetin esimerkissa. Meidan koulu tuntui pakkomielteisesti rakastavan sita hotellia. Sen lisaksi muistan, kuinka vaihtarivuoden aikana kavimme Millan kanssa tekemassa pienia site inspectioneita Singiksen hienostohotelleihin ja totesimme tuon paikan aulasta, etta taalla vois kylla ihan mielellaan yopya. Tama seuraava juttu nyt ei ehka kenellekaan muulle aukea kun Outille, mutta kaiken kruunasi viela se, etta aula oli taynna Emiratesin lentoemoja ja pilotteja. Ma niin sovin joukkoon :) Huone oli mahtava ja ihan loistavilla nakymilla varustettu. Meille oli jarkatty fantastinen buffet illalle (kiva syoda yhdelta yolla...) ja yhta tayttava aamiainen aamulle. Elama oli loistavaa!

Ainoa ei niin loistava juttu oli, etten todellakaan ollut suunnitellut pysahtyvani matkalla +32c kuuman kosteassa paivantasaajalla sijaitsevassa paratiisissa, joten mun vaatetus oli aikas out! Joo Farkut ja vaelluslenkkarit ei sovi sanan Singapore kanssa yhteen patkaakaan! Onneksi olin kuitenkin kerrospukeutunut, joten t-paita sentaan loytyi kaytettavissa olevasta vaatevalikoimasta ettei millaan ulkoilutakilla tarvinnut lahtea ihmisia kaduille naurattamaan... Niin siis selvennetakoon viela, etta matkatavarani siirrettiin suoraan seuraavan paivan lennolle, eli olin kasimatkatavaroilla liikenteessa...Toki rinkassa olisi ollut Singiksenkin ilmastoon sopivaa hepenetta. Kasimatkatavaroimma lahinna sarkyvia tuliaisjuttuja tutuille seka kirjoja. Enka sitten kuitenkaan halunnut menna sivuja opuksistani irti repimaan ja vedella liimailemaan niista paalleni jotain ihonmyotaista tee-se-itse kotelomekkoa. Muuten tuo olisi ehka ollut ihan mielenkiintoinen ja toteutettavissa oleva valinta, mutta sekaan ei olisi mennyt yhteen niiden vaelluslenkkareiden kanssa...

Alkuperaisen lentoni Singiksesta Perthiin piti laskeutua 00.30. Olin tuon takia varannut hostellin ensimmaiseksi yoksi, koska mielestani ei ole kauhean kohteliasta paukata vieraille ihmisille kylaan keskella yota. Mulle oli buukattu uusi jatkolento samalla aikataululla, joten sen takia tarvitsin edelleen hostellin yoksi. Olin niin kiitollinen, etta Mei hoiti asian puolestani.

Aamupalalla kauan kaipaamaani lohikaarme hedelmaa poskeen pistellessani, laitoin tekstarin Perthissa odottavalle sohvasurffaus isannalleni, etta mitas jos nahtaisi vasta seuraavana paivana, koska olin jaanyt jumiin. Han ihanan ihmisena lupasi soittaa hostelliin ja muuttaa mun varaukseni sille yolle ja tapaisin hanet

Olin ehka alitajuisesti osannut varautua naihin stoppeihini. Olin nimittain ottanut loput viimereissulta jaaneet Singaporen dollarit mukaani . Tosin alunperin sita varten, etta olisin voinut syoda lentokentalla odottaessani vaihtoa. Nyt sain hyodynnettya ne muuhun. Siina sitten kiertelin paivan pitkin poikin tuttuja maisemia ihaillen ja kuvia rapsien. Paasin jopa ulos Chinatownista ostamatta yhtaan Pashmiinaa, mika on jo sinansa mulle saavutus. Pahminat tosin naytti kylla olevan siella tavaravalikoimassa jo out. En ollut kyllakaan yhta onnekas tyynynpaalisien suhteen...Niita jai parikappaletta kateen. Mutta puolustuksekseni voin sanoa, etta olin kironnut edellisten Singiksesta 3 vuotta sitten ostamieni jo kuluneen sohvallani siihen pisteeseen, etta vaatisivat vaihtoa. Tiesin, etta loytaisin uudet haluamanilaiset Singiksesta, mutta oli ehka typeraa ostaa matka Singaporeen sita varten, etta saisi ostaa muutaman pari euroa maksavan tyynynpaallisen... HAH! Thanks Finnair, I got them now!

Kun oli lopulta aika suunnata lentokentalle, sain hotellilta rahaa taksimatkaa varten. Siina tujottelin $25 rahanippua hetken ajan aivot raksuttaen, ja lopulta tein Sansut. Come on, kyllahan te tiedatte, mita tapahtuu, jos mulle laittaa rahaa kateen ja antaa vaihtoehtoja... Miksi ihmeessa olisin kayttanyt $25 taksiin, kun mulla ei ollut edes tavaraa mukana raahattavanani? Sen sijaan otin metron, josta maksoin $3 ja soin viela kentalla hyvin. Niin ja jaihan niitaa dollareita seuraavaa Singaporeen jumiutumista vartenkin :)

Kohti suurta, mutta ei ehkä niin tuntematonta...

What about my life?

What about my dreams?

What about what I want?

What about my needs?

Sanoisin, että tuossa on helvatun monta kysymystä yhteen euroviisu-biisiin kertosäkeeseen. Vaikka luritus, ei minihameisesta peppua keikuttavasta kultakutrisesta blondista huolimatta järin loistavasti pärjännytkään, huomasin kauhukseni kerta toisensa jälkeen käveleväni ympäri kämppään kertosäettä hyräillen. En voi väittää, että Unkarin viisubiisi olisi varsinaisesti syyllinen siihen, että menin ja tyhjensin puolet pankkitilistäni, ostin lennot ja päätin häippästä Uuteen-Seelantiin, mutta tuo kertosäe sai kyllä pelottavan paljon miettimään noita kysymyksiä.

Joku voisi sanoa, että oli vain ajan kysymys, milloin tälle reissulle säntäisin. Mähän olen kuin tikittävä aikapommi, joka odottaa syksyä lauetakseen matkakuumeen voimasta. Totta… Suuria puheita tuli silloin 2008 Australiasta palatessa pidettyä siitä, kuinka nyt kaikki pitkät reissut olisivat historiaa. Mutta toisaalta, enhän mä ole nyt reissussa kuin 2,5 kuukautta. Eihän tätä voi vielä edes pitkäksi reissuksi kutsuakaan. Sitä paitsi, kun kiduttaa itseään vuorokauden pituisilla lennoilla, on parasta pysyä siellä pallon vastakkaisella puoliskolla Tjäreborgin järjestämää Kanarian reissua pidempään.

Aivan kuten rakkaalla lapsella on monta nimeä, voi yhdellä sanalla olla hämmästyttävän monta merkitystä. Kiwi, yksinkertainen sana, mutta samalla sekä eläin, ihminen että kasvi. Uudessa-Seelannissa haluan nähdä ne kaikki. Hyvä lähtökohta reissulle on, että en ole vielä tavannut Kiwiä josta en olisi pitänyt. Ja hei mähän olen sentään jopa asunutkin niiden kanssa 3 kuukautta! En tarkoita, että olisin koemielessä kipaissut Prismaan hakemaan kolme kiwi-hedelmää, jotka olisin piilottanut kaappiini ja katsonut miten me yhdessä pärjätään. Puhun nyt niistä kolmesta mahtavasta kämppiksestä, joiden kanssa Melbournessa aikoinaan Sussen kanssa asustelimme. Toki tulen Kiwi-hedelmienkin kanssa toimeen, tosin en tiedä paljonko ne arvostavat tulevansa syödyiksi. Tuo meidän välinen suhde on ehkä hieman barbaari. Näin ollen ainoa kiwi, mihin en ole vielä minkäänlaista kosketusta saanut, on se harvinainen lentokyvytön lintu, joka nauttii mädäntyneen merilevän syömisestä. Samoilla ruoka-apajoilla tuskin tulemme törmäämään, minä kun en arvosta merilevän makua, etenkään mädäntyneen sellaisen. Luonnossa kohtaaminenkin on hyvin epätodennäköinen, sillä en ole sitä tyyppiä, joka hipsii öisin pusikoissa (ainakaan tarkoituksella). Onneksi on sentään suojelumielessä rakennettuja tarhoja, joissa minäkin voin päästä vilaukselta kyseisen söpöläisen näkemään.

Näillä sanoilla jätän huomenna Suomen taakseni juuri keskiyön aikaan ja suuntaan kengurumaan kautta uusiin seikkailuihin. Let the adventures begin!