Mika on pieni, punainen ja hyvin hermostunut? Sansu perrthin lentokentalla vilkuilemassa tullijonossa kelloonsa taukoomatta. Kyse ei ollu siita, etta olisin ollu huolissani siita, mita tullin setat mun laukustani mahdollisesti loytaisivat, koska muumilusikat ja Iitalan lasiesineet nyt eivat ole tietaakseni lainvastaisten tuliaisten listalla. Mun hermoraunioitumisessani oli kyse taysin siita, etta jono oli jumalattoman pituinen (ne lapivalaisi joka kolmannen matkustajan laukun...tai silta se ainakin tuntui) ja viimeinen shuttle bus keskustaan lahtisi yhdelta yolla, mika tarkoitti sita, etta mulla oli siina vaiheessa tasan 4 minuuttia aikaa. Kun lopulta hippulat vinkuen painelin lentokentan ovista ulos seitseman minuuttia yli yksi, sain kuulla ruotsalaiselta reppureissaajatytolta, etta olin missannut kyytini minuutilla. Ei peramaan porkkanat sentaan!! No jostain syysta musta on tullut kovin sinnikas, joten pienen tiedustelurundin jalkeen sain ilokseni todeta, etta koska oli kiireinen ilta, kaverit ajaisivat viela extra vuoron kahdelta. YES! Mun onneni ei siis ollutkaan kaantynyt. Asioilla on tapana selvita.
Voin sanoo ettei oo kovin nautinnollista tsekata itteensa hostelliin kahdelta aamuyolla. Viela epanautinnollisempaa on ankee kaikkien tavaroidensa kanssa huoneeseen, missa kaikki muut on umpiunessa ja todeta, etta ainoa jaljella oleva vuode on kerrossangyn ylempitaso, jonne ei ole minkaanlaisia rappusia. Mita ne oikeen kuvittelee? Etta kaikki majoittujat on kayny sirkuskoulun perusteet? Oli meinaan sitten pienempaa akrobatiaa kiiveta sinne punkkaan heiluttamatta koko hokotysta niin, etta alavuoteella oleva olisi herannyt merisairauteen. Totesin siina apinan lailla ylos kivutessani, etta jotain notkeuden hippusia sita viela on liideri-ajoilta jaany takataskuun kun en paikkoja revayttanyt...Tottakai ylos pungerrettuani oli seuraava haaste edessa. Aloin laittaa otsalampun turvin sangylle viskattuja lakanoita paikoilleen vain todetakseni, etta muilla oli peitto, mutta mulla ei. Sen sijaan olin saanut kyllakin 2 tyynya. Great, kayta nyt sitten tyynya peittona. Hitto ma rakastan hostelleita....
Aamun valjetessa tsekkasit itseni ulos. Viivyin tarkoituksella ensimmainen yon hostellissa, koska mielestani ei ole kauhean kohteliasta saapua tuntemattomille ihmisille keskella yota, kun niiden tarvii menna aamulla toihin. Niinpa olimme sopineet Sohvasurffaus isantani (tai pitas ehka sanoo emannan) Mein kanssa treffaavamme hostelliyon jalkeen seuraavana paivana hostellillani hanen paastessaan toista.
Iso virne kasvoillani kavelin onnellisena hostellin ovista ulos Perthin aurinkoiseen +28c kesasaahan. Ahhh...hitto etta ma rakastan aurinkoa. Ensimmaisena suuntasin Swan bell towerille. Kyseessa on hassu rakennus, jolla on kupariset purjeet. Luit oikein, purjeet! Niitahan ne rakennuket vasta tarvitsevatkin...1980-luvulla inflaatio iski Australiaan ja 1 ja 2 sentin kolikoille kavi kuin poliitikkojen lausunnoille, ne menettivat taysin merkityksensa. Niinpa ne kolikot laitettiin parempaan kayttoon sulattamalla ne ja tekemalla niista Swan Bell toweriin purjeita muistuttavat rakennelmat. Katevaa sanoisin. Rakennuksessa on toinenkin erikoisuus, sen tornissa keikkuva kello. Lontoolainen kirkko lahjoitti rakennukselle kyseisen kapistuksen Australian 200-vuotisjuhlan kunniaksi. Okei kutsu mua tyhmaksi, mutta ma en vaan tajua. Minka ihmeen takia kirkko menee antamaan pois taysin kayttokelpoisen kellon? Viela kaiken lisaksi kellon, jolla on historiaa. Se on nimittain julistanut Lontoossa jokaisen monarkin kruunajaisia sitten Yrjo II kruunajaisten vuonna 1727 ja kilissyt juhlistaen vuoden vaihtumista viimeisen 275 vuoden ajan. Joten mita pahaa se kello on mennyt ja tehnyt joutuakseen shipattavaksi toiselle puolelle maapalloa?
Kings Park Perthin sydammessa on aivan mahtava puisto, josta kasin paasee ihailemaan Perthin pilvenpiirtajien muotoilemaa siluettia. Loistava valokuva opportunity, oli siis pakko kayda tsekkaan se. Paastakseen Kings Parkiin saa vahan harrastaa kuntoilua, koska paikka sijaitsee kuinkas muutenkaan kun kukkulan laella. Kohdistin katseeni kartaan ja hain oikeat koordinaatit. Bongasin kauheen kivan reitin, missa paasi kiipeamaan rappusia, jotka oli nimetty Jacob's ladderiksi. Jep, siina sita sai pikku tytto puuskuttaa pohkeiden tuntiessa kipuamisen vaikutuksen. Siina mun puhistessani kohti huippua, tajusin kuntoni olevan kuta kuinkin naurettavassa kunnossa katselllessani vieressa pyrhaltavia ihmisia, jotka lenkkeilivat rappuja tuhatta ja sataa ylos alas saaden touhun nayttamaan helpolta kuin heinasirkan hyppy. Mika ihme ajaa ihmiset juoksemaan itseaan raakatakseen sellasella helteella? Onneksi ma en ole perinyt tuota sairautta...
Sohvasurffaus paikkani sijaitsi katevasti kavelymatkan paassa keskustasta. Tai no ainakin yhta katevan kavelymatkan, kuin mita mulla on Hakametsasta Keskustaan. 3 km totally doable. Alun perin singaporelainen Mei ja hanen puolalainen poikaystavansa David asuivat kivassa omakotitalossa ja mulla oli kokonainen kerros itsellani kaytettavissa. Pikkusen luksusta saada jopa oma kylpyhuone. Hmm... ihmetteleeko joku viela miksi ma en harrasta hostelleita enaa kovinkaan paljoa? Mei:lla asusteli hanen ystavansa 3 kissaa, jotka olivat hurjan suloisia, mutta nayttivat sille kuin olisivat juosseet vauhdilla seinaa pain. Kaiken lisaksi ne kuulostivat astmaisille avarussolioille. Ala nyt ala kyselemaan, mita olen possytellyt, nahdakseni ja ennen kaikkea kuullakseni kisulit noin omituisessa valossa. Kyseinen rotu vain on jalostettu sellaiseksi, etta niilla ressukoilla on niin pienet nenat lyttynaamoissaan, etta kuulostavat astmaisille ja flunssaisille pikku puhisijoille, kun eivat saa kunnolla henkea. Lyttynaamasta ja turkista ei tunnu olevan kovin paljon etuja elamassa :) En edes yrittanyt lausua kisuleiden nimia, koska ne olivat alunperin star warsista, mutta samalla muutettu hieman aasialaisiksi versioiksi. Jotenkin hahmotin, etta aina kun joku huuteli tsutsu , dodo tai atshuu (tai jotain muuta vastaavaa epamaaraista), kissa ilmestyi paikalle....
Mei:lla oli 32-vuotis synttarit ja naamiaisbileet teemana Scifi. Kutsu mua nyt tylsaksi, mutta en todellakaan alkanut suomesta mukanani jotain Dart Vader (tai miten hemmetissa kirjoitetaankin) asua raahaamaan, vaan paatiin paikallisesta supermarketista hankkimani foliorullan avulla muuntautua avaruusolioksi. Suhteellisen tyylikkaat tuntosarvet sainkin vaannettya kyseisesta materiaalista. Eihan silla asustuksella nyt ehka viela Oscaria puvustuksesta voiteta, mutta olinpahan hengessa mukana. Bileet oli hauskat ja jaakaapin kaydessa pieneksi, kylpyamme korvasi sen. Jep, ei muuta kun kamala maara jaita ammeeseen ja oluet sinne. Toimii.fi. Paikalle ilmaantui lopulta 50 henkea, joten tulipahan tehtya uusia tuttavuuksia. Mielenkiintosinta oli ehka rupatella yhden Papua Uudessa Guineassa keikkahommissa olevan Geologin kanssa. Ai niin, tehdaan heti yksi homma selvaksi. Taalla kaikki tuntuu olevan geologeja. Se on ehka just se unmost wanted ammatti suomessa, mut australian kaivosteollisuuden ansiosta ihmiset haluaa taalla oikeasti opiskella geologeiksi.Todisteena siita, tiedan jo ainakin 10 australialaista geologia :). Mutta takaisin tarinaan, kaveri on tosiaan toissa suhteellisen alkukantaisilla alueille Papua Uudessa Guineassa ja kaveri pudotetaan helikopterin avulla aina leiriin. Hitto, miten makeeta. Kaiken lisaksi tyypit tormasivat hetki sitten heimoon, joka on vasta viimeisen vuosikymmenen aikana tullut ensimmaisen kerran kosketuksiin valkoisen miehen kanssa. Wow, toi kuulostaa jotenkin niin extremelle ottaen huomioon, miten pieneksi maapallo tuntuu nykyaan kayvan. JOkainen kolkka on melkein jo ehditty koluamaan...
Mutta jatketaan tarinoita ensi kerralla. Taa nettiaika on tosiaan vahan rajoitettua ja stoorini tulee hippasen verran perasta...
No comments:
Post a Comment