Oon ollu vasta viikon Uudessa-Seelannissa ja jo nyt korviani myoten rakastunu paikkaan. Ma en oo koskaan uskonu rakkauteen ensisilmayksella. Se kuulostaa jotenkin ihan liian hepsankeikka meiningilta, ei patkaakaan mun tyyliani. Ma oon enemman naita varautuneita, tuskinpa tasta tulee yhtaan mitaan tyyppeja. Nyt oon kuitenkin uudelleen maaritelly, et toi ajattelu mahdottomasta rakkaudesta ensi silmayksella koskee vaan ihmissuhteita. Oon nimittain ollu niin ihastunu tahan paikkaan heti ensimmaisesta paivasta lahtien, etta tata voi alkaa jo kutsumaan siksi myyttiseksi rakkaudeksi ensi mulkaisulla.
Saapuessani Aucklandiin vetta vihmoi taivaan taydelta. No kai sita nyt yksi sateinen surkea paiva pitaa jokaiseen lomaan mahduttaa. Bongasin Yolandan kentalta saman tien. Koomista, edellisen kerran kun kyseisen henkiloin nain, olin 2002 saattamassa sita lentokentalle St. Louisissa kun tytto oli matkalla tkaisin kotiin Etela-Afrikkaan. Nyt melkein 10 vuotta myohemmin meilla oli jalleen nakeminen Aucklandin lentokentalla. Jotkin asiat oli luonnollisesti muuttuneet. En tieda onko surullista todeta, etta enemmankin Yolandan kohdalla kun mun. Ma taidan pikkusen polkea paikallani... Viimeksi kun hengailtiin me vahdittiin muiden muksuja, nyt Yolanda itse odotti kolmattaan. Vaikka 10 vuotta oli vierahtanyt enka ma edes ole ollut 10-emailia enempaa Yolandan kanssa kaikkien noiden vuosien aikana yhteyksissa, musta ei kuitenkaan tuntunu oudolle tai vieraalle nahda taas. Luoja, eiko ajan kululla oikeasti ole mitaan merkitysta muuten, kun etta nukkumaan menoaika aikaistuu vuosi vuodelta?
Vietin muutaman paivan hyvassa taysihoidossa Yolandan luona. Ja arvatkaapas mita? Ma suuntaan sinne myos jouluksi. Vaikka Yolandan isa ja aitipuoli lentaa Etela-Afrikasta paikalle, ne halus mut siltikin sinne tonttuilemaan joukkoonsa. Ihanaa! Yksi pulma vahemman. Eipahan tarvi keskenaan tip tap leikkeja jonkun Kauri-puun ymparilla Kiwi-hedelmat taskussa koko joulua leikkia.
Kellon soidessa viime torstaina aamulla 05.00, musta tuntu kun olisin ollu palkollinen, joka oli lahdossa lypsylle. Vain lehma puuttui. Hitto, ma inhoan aikasia heratyksia. Mun bussini keskustaan lahti kuitenkin Yolandan neighbourhoodista jo 05.45, joten vaihtoehtoja ei ollu ihan kauheasti ellen opettelisi siina aamutuimaan lentamaan. Jos kaikille ei ole viela tullut selvaksi, niin olen kerrankin heittaytynyt oikeaksi reppureissaajaksi ja hommasin bussipassin hop on-hop off bussiin, jolla vedan molemmat Uuden-Seelannin saaret ympari muiden reppureissaajien seurassa. Ensimmaisena paivana reissasin 42 tuntemattoman tyypin kanssa kohti Haheita. Paikka itsessaan on pieni, mutta siella on aivan mahtava pieni luotoaidin kehittelema friikki ominaisuus, joka vetaa porukkaa puoleensa kun hunajapurkki nalle Puh:ta. Jos joku pahvipaa ei ollut viela tietoinen, Uusi-Seelanti on suhteellisen taynna Geotermisia juttuja tulivuorista lahtien. Haheissa kuuma jopa +100c vesi puskee laskuveden aikaan hiekan lapi pintaan tietylla kohtaa uimarantaa. Kyseiseen aikaan miljoona turistia kipittaa pikku jaloillaan lapiot kainalossa kipakkaa vauhtia kohti rantaa ja kaivavat itselleen kuopan. Talla kertaa voidaan unohtaa kaikki kuuluisat joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa sanonnat ja korvata ne silla, etta joka toiselle kuoppaa kaivaa, tekee super kivan teon ja saa hetkessa paljon kavereita samaan koloon. Kuoppa nimittain tayttyy kuumalla vedella, ja muodostaa luonnollisen kylpyammeen. Pimenevassa illassa ihmiset sitten viinilaseineen ja olutpulloineen istuu kuumassa vedessa itse luomassaan latakossa kun pikkulapset konsanaan. Paljaalla silmallakin nakee, miten hoyry nousee hiekan paalta viileaan iltaan ja hiekka kuplii. Tunne on oikeasti melko mielenkiintoinen. Kun seisoo lahella merta, jalan pohjia kirjaimellisesti polttelee tulikuuma vesi. Aallon iskeytyessa rantaan, tuntuu kun joku heittaisi jaloille amparillisen jaita. Kun nuo molemmat tapahtuvat yhta aikaa, tuntuu todella oudolle, suorastaan skitsofreeniselle :).
Eraana paivana eras fiksu mies keksi, etta kylan lahteessa on milenkiintoista mineraalivetta, jota voi hyodyntaa virvoitusjuoman tekemiseen. Kylan nimi oli Paeroa, miehen nimea en muista (rajoitettu muisti kapasiteetti). Kaveri pisti menestyvan yrityksen pystyyn ja lopulta kavi, kuten naissa tarinoissa yleensa kay. Coca Cola company tuli ja osti putiikin ja siirsi tehtaan muualle. Paeroa on kuitenkin edelleen kuuluisa juomastaan ja paikalla on jattikokoinen pullo, joka viehattaa turisteja, jotka haluavat ikuistaa itsensa mokoman hokotyksen kanssa. Pullo piti itsea asiassa siirtaa alkuperaiselta paikaltaan, koska samanlaiset kuvan himoiset urpot kuin mina tukkivat ajotiet pysahtymalla ikuistamaan itsensa muovikapistuksen kanssa. Toisena reissupaivana minakin paasin poseeraamaan L&P pullon kanssa. Kuvan arvoa ei vahenna yhtaan se, etta en ole itse asiassa viela edes kyseista tuotetta maistanut. Oh well, on mulla viela 2 kk aikaa...
Kuinka moni voi sanoa laskeutuneensa maailman pisimman vapaastiroikkuvan koyden varassa alas? Okei, toi kuulostaa jotenkin aivan vaaralta suomennokselta. Hmm.. ehka englanninnos makes more sense. Tallest freehanging abseil in the world. Noh, ehka toi ei vielakaan sano porukalle mitaan. Kokeillaanpas viela kerran. 100m pitka koysi roikkuu luolaan johtavan rotkon reunalla. Sa kinnitat itses siihen asiaan sopivalla varustuksella ja hilaat itsesi alas nauttien uskomattomista maisemista. Jep, ton ma viime viikolla tein, ja viela tyylilla. Retken hinta oli ehka pelotellu pois muut reisaajat, joten sain yksityisen tourin. Vain mina ja Allan the skottilainen opas. Oli muuten viela ihan sootti sellanen :P. Mielettoman laskeutumisen jalkeen oli aika vaeltaa kohti luolaa maisemissa, jotka nayttivat suoraan Jurassic Parkista lainatuille. Odotit koko ajan, etta mista puskasta se T-Rex oikeen ponkasee esiin. Luolassa sisalla oli totta kai tuttuun tyyliin stalagmiitteja ja stalagtiitteja, mutta myos miljoonia vuosia vanhoja simpukoiden ja muiden merenelioiden fossiileja. Oli jotenkin uskomaton tunne tuijottaa jotain niin kauan sitten elaneen olion jaannetta. Luolassa sain hypella enemman tai vahemman kevyesti kompelolta nayttavan keijukaisen tavoin kivelta toiselle ja toisinaan kipitella rauhallisesti koysiin kiinnitettyna. Luolan sisalla istuimme alas ja pimensimme otsalamppumme. Hetken kuluttua paamme paalle muodostui tahtitaivasta muistuttava naky kiiltomatojen lamppujen alkaessa loistaa kirkkaasti. Ma niin rakstin sita nakya.
Waitomon luolat ovat kuuluisia juuri kiiltomadoistaan. Itse asiassa kiiltomato kuulostaa kauhean kauniille nimelle jollekin, mista lopulta muodostuu suuton hyttynen joka kuolee nalkaan. Jep, kiiltomadot ovat oikeasti eraan hyttysta muistuttavan lajikkeen lapsosia, jotka yhdeksan kuukautta killuvat luolien katoissa syoden hyoteisia, mm. omia nalkaan kuolevia vanhempiaan. Kuulostaa omituiselle, etta luonto on luonut otokan, jolla ei ole suuta. Noh, samalla otokalla ei ole myoskaan sita toista paata, mista tavara tulisi pihalle. En ala nyt muistuttaa jotain huonoa south park jaksoa ja ala puhumaan kakka-huumorista. Ainoa asia, minka takia tuon moisen jutun esille, on etta killtomatojen loistava lamppu, on itse asiassa heidan pehvan alueella tapahtuva kemiallinen reaktio, joka havittaa ruoan jotenkin niin, etta niiden ei tarvitse ulostaa ollenkaan. Mita kirkkaammin toukka loistaa, sita nalkaisempi se on. Kun olin aikani kyseisisa kiehtovia otuksia tuijotellut ja muodostanut loistavan mielikuvitukseni avulla miljoona epamaaraista tahtikuviota niista paani paalla loistavista kavereista, oli aika alkaa bodaamaan. Edessa oli 30m nousu pystysuoria portaita ylemmalle tasolle luolaan. Opas varoitti, etta kannattaa pitaa paino jaloilla, edeta rauhallisesti eika vetaa itseaan ylos kasivoimin. Olin, etta joo totta kai. Paassani ajattelin, etta taahan nyt on ihan piece of cake, helposti nyt yhdet rappuset pinkasee ylos. Joo, puolessa valissa matkaa aloin siirtymaan epailevalle kannalle. Kasia alkoi pakottamaan ja tuntui kuin ne olisivat olleet menossa maitohapoille. Voi morjens. Ei ollut vaihtoehtoja, oli pakko vain menna ylospain. Tuossa vaiheessa paani sisalla alkoi aani komentamaan, "keskity, sa et oo nosso. Sisulla per#*le loppuun asti vaikka vakisin. Sa oot suomalainen, etka mikaan urvelo, joka ei jaksa yksia rappusia kavuta.". Viimeset metrit tuntuivat sille, etta en ollut oikeasti ihan varma selvianko loppuun asti. En uskaltanut katsoa ylos, paljonko matkaa oli jaljella. Yritin vain nauttia luolan takaseinaman maisemista ja keskittya hilaamaan itseani askel askelmata ylos. Ylos asti paastyani henkea haukkoen, oli pakko kysya oppaltani, etta onko joku joskus menettanyt toivonsa kesken portaikon. Helpotuksekseni kuulin, etta monesti ja porukkaa on hilattu ylos koyden avulla, kun niiden kasivoimat eivat ole riittaneet. JES!! Ma tein sen, kaikki muut eivat olleet! Vahanko ma oon hyva :D. Lopulta kapusimme muodostelmien kautta luonnollisesta luolan suuaukosta ulos lampaita kuhisevalle niitylle. Kukaan ohi ajava tai kaveleva ei voisi koskaan laidunmaisemaa katsellessaan kuvitella, mita niiden niittyjen alla on piilossa.
No comments:
Post a Comment