Olen talla hetkella onnellisesti Wellingtonissa Pohjois-saaren etelaosassa ja valmiina hyppaamaan huomenna aamulla lauttaan, joka kuljettaa mut etelasaarelle. Mun sisainen kelloni on taysin sekaisin, kiitos aktiivisten viikkojen, ja taysinaisten paivien. Oon tottunu, etta pitaa ponkasta ylos sangysta kuta kuinkin 6.30am, jotta ehtii syoda jotain (kuten kanelipuuroa) ennen kun Bussi suuntaa nokkansa taas uusiin seikkailuihin. Tana aamuna kun olisin saanut kerrankin nukkua, arvaatte varmaan mitten kavi… Jep, 6.30am meitsin sisainen kukko alkoi kiekumaan ja lujaa. Sita ennen olin tosin jo saanut ensimmaisen heratyksen 5am, kun puoli huonetta kolisteli pistaessaan pakaasejaan kasaan, kun lahtivat aamulautalla menemaan.
Jos nyt sitten hypataan aikakapseliin ja matkataan ajassa taakse pain. Tosin vaan ehka viikon verran, en todellakaan aio kuljettaa teita takasin 1800-luvulle, vaikka kuinka anelisitte . Waitomosta painelimme Maketun kautta Rotoruaan. Matkalla ei ollut mitaan erikoista. Viivyin vain yon yli Rotoruassa, keskustan kupeessa hostellissa, joka oli hauskasti nimetty Funky Green voyageriksi. Respan tyyppi oli aivan mahtava (ei olisi pitanyt ehka olla yllatys, kaveri oli Jenkki ja viela St. louisista, kuinka sopivaa mulle…). Sain esittelykierroksen hostellissa, mika oikeasti helpottaa elamaa, kun ei tarvitse nayttaa eksyneelta imbesillilta kurkistellessaan joka kulman taakse yrittaessaan etsia suihkuja sun muuta. Joo huoneeni oli sanoisinko mielenkiintoinen. Yhdistelaman olisi voinut nimeta leffamaiseen tyyliin 5 junnua poitsua ja yksi suomalainen tati. Ajattelin, etta Noh ihan sama kuinka monta pikkukollia huoneessa buukkasi, viipyisin kuitenkin vain yhden yon. Ruotsalainen pikkukundi alkoi saman tien kuullessaan mun olevan Suomesta paapattaan kaikkia osaamiaan suomenkielen lauseita. Great, tatahan ma just tarvitsinkin. Se seuras mua kun hai laivaa sanojaan toistelleen kun kaksivuotias pikkumuksu, joka on juuri oppinut puhumaan. Kaverin sanavarasto oli sita, mita sen voikin kuvitella olevan, ottaen huomioon, etta han oli kartuttanut sen Turkin reissulla kahdelta suomalaiselta miespuoleiselta turistilta. Vittu, perkele, vodka, ja valkovenalainen. Niita on kieltamatta kiva kuunnella monta minuuttia putkeen….
Rotoruassa tuli ensimmaisen kerran vastaan hetki, jolloin saa olisi voinut olla suotuisampi. Tihkusateesta huolimatta painelin kuitenkin pitkin kaupunkia rikin katkuisessa hajussa. Kylla, Rotoruassa haisee madille munille, kiitos kaiken seudulla olevan geotermisen actionin. Tosin ehka ma oon vaan niita omituisia ihmisia, jotka pita itsekidutuksesta, koska huomasin paivan kuluessa, etta en oikeastaan edes kiinnittanyt enaa hajuun huomiota ja myohemmin, jopa jostain sairaasta syysta jopa melkein pidin siita. Kaikki ne alueen kuumat lahteet, pikku geysirit ja fumarolit (hoyrya sylkevat aukot) ovat rakennusinsinoorien painajainen (Anu, vinkki vinkki…). Koska maa on hataraa ja ohutta, rakennusten perustan kaivaminen on riskialtista bisnesta, joka saattaa paljastaa pinnan alta uusia pikku lahteita sun muita georetmisia jutskia. Nain ollen taloihin ei saa rakentaa kellareita ja haustausmaillakin ruumiit haudataan maanpaalisiin sementtiboxeihin. Kuten mun opaskirja veikeasti toteaa, kuka nyt haluaa grillatun vainajan…
Tiesin palaavani East Capen reissun ensin tehtyani takaisin Rotoruaan ja vierailevani silloin eraassa geotermisia ihmeita taynna olevassa puistossa. Niinpa tyydyin nyt vain vaeltamaan lapi Kuirau puiston, jossa sai ilmaiseksi tsiikailla hoyryavia aukkoja ja kuplivaa mutaa. Tavallisesti nama mutalatakot puistossa ovat hillittya ja rehellisesti sanottuna aikas latteita nahtavyyksia. 2006 kuitenkin yksi latakko kyllastyi hiljaiseloon ja paatti nayttaa maailmalle. Kaveri menna turautti ilmoille 20m korkuisen mutaryopyn, joka peitti suurimman osan puistosta mutaan, mukaanlukien puut. Muutkin ilmeisesti ajattelevat samalla lailla kun ma, silla menivat ja santasivat nakya katsomaan. Olisin todellakin painellut mutasateeseen, olen sen verran hullu ja vailla itsesuojeluvaistoa. Kyseessa on kuitenkin tulikuumaa mutaa ja tollanen ilmio yleensa ennakoi myos muiden purkauksien olevan mahdollisia.
Government gardensissa sijaitsee arkkitehtoonisesti upea Tudor-henkinen rakennus, joka nykyaan toimii museona. Blaah, keta kiinnostaa. Toista olisi ollut todistaa sen toimintaa 1908, kun se avasi ovensa terveyskylpylana. Listalta saattoi valita mm. Radiumille altistamishoidon tai hoitaa hermoromahdustaan istumalla vesialtaaseen, jonka lapi johdettiin sahkoa. Jep, jos ei ollut hermoromahdusta tuota ennen, niin varmasti sen jalkeen. Missa universumissa ihmiset oikein elivat? Johan nyt urpokin tietaa ettei vesi ja sahko ole mitenkaan match made in heaven. Toi kylpylatoiminta perustui lukuisiin alueen kuumiin lahteisiin ja niiden mineraalipitosiin vesiin. Rotorua on edelleenkin taynna latakoita, joita voi vuokrata itselleen yksityiskayttoon ja lillutella sarkevia jaseniaan niissa. Maori legendan mukaan jopa itse kuukin tykkaa tehda niin. Se tulee aina kuun lopussa kuolemaan tehdessaan Rotoruaan kylpemaan mineraalivesissa, jotta voi taas herata uudestaan eloon ja palata kiertamaan taivaalle.
En viittiny siina sateessa painella laheiselle Maori kirkolle, vaikka joku sanoikin, etta kannattaa kayda tsiikaan sen yhta ikkunaa. Ikkunassa Jeesus on pukeutunu perinteiseen Maori viittaan ja hoyheniin ja koska ikkuna on jarvelle pain, nayttaa kun kaveri kavelis vetten paalla. Joo, varmaan ihan kiva, mut ei kiitos. Mulle riitti paivan Jeesus jutuksi se, etta luin kuinka 1906 eras Uusi-seelantilainen nimelta Rua Kenana ihan tosissaan julisti olevansa Jeesuksen pikkuveli. Todistaakseen jumalaiset lahjansa, kaveri pyysi kaikkia seuraajiaan merenrantaan todistaakseen heille, kuinka han pystyy kavelemaan isoveljensa tavoin vetten paalla. Ennen spektaakkelin alkua, Rua kysyi seuraajiltaan, uskoivatko he todella, aidosti, etta han oli Jeesuksen veli. Kaikki ilman muuta yksimielisesti nyokyttelivat paataan. Tahan fiksu kaveri totesi “ No sittenhan minun ei tarvitse todistaa teille mitaan. Voitte menna takaisin koteihinne.” Voi morjens, mitten tyhmia ihmisia voi olla maailmassa.
Aamun valjetessa, oli aika suunnata kohti Pohjois-saaren itarannikkoa ja kuuluisia East Capen Maori alueita. Bussi oli pieni, meita oli vain 10 henkea, joten ihmisiin ehti oikeastikin tutustumaan. East Cape oli mahtava. Se oli kun Tasmania ja Hawaiji olisivat menneet keskenaan naimisiin ja saaneet jalkikasvua. Sinertavan turkoosi meri mustine kallioineen oli niin Tasmaniaa ja vihertavat vuoret saniaispuineen oli kuin Oahun saaren pohjoisosaa. Pysahdyimme aluksi pikavisiitille Opotikiin. Paikka ei vaikuttanu, olevan mitenkaan kovin taynna actionia, toisin kuin 1865, kun Hau Hau heimoon kuulunut kapinallinen Maori johtaja Kereopa meni ja teurasti pastori Carl Volknerin, sahasi pastorin paan irti, laittoi sen Opotikin kirkolle esille ja valutti tyypin veren ehtoollismaljaan. Kuulostaa jo ihan action leffan juonelta. Hau Hau kuulostaa heimon nimena vahan pontolle ja pontot oli kylla kaverien uskomuksetkin. Jostain ihmeen syysta tyypit olivat saaneet paahansa olevansa luodinkestavia. Niinpa aseen kohdatessaan heilla oli tapana laittaa kasi paansa paalle, kammen kohti vihollista ja haukkua (siita heimon nimi Hau Hau). Tuon piti suojella heita luodeilta. Kuten arvata saattaa, lopulta tyypeille valkeni kantapaan kautta, ettei pelottava kasi ja epamaaraiset haukahdukset aivan riita heita moderneilta keksinnoilta pelastamaan.
Vuonna 1913 Opotikin lahella Huktai Domainilla myrsky riehui ja repaisi irti oksan eraasta valtavasta, arviolta 2000 vuotta vanhasta puusta. Olisi pitanyt olla paikalla ja nahda ihmisten ilmeet, kun puun sisalta paljastui kauhea maara ihmisten luita. Selvisi, etta puu oli Maoreille tabu (pyha) ja he olivat kayttaneet sita hautaamis paikkanaan. Hmm.. kaikkea sita kuulee. Parasta pita silmansa loppu matkan ajan auki mahdollisten puista torrottavien luiden varalta :)
Yovyimme ensimmaisen yon Maraehako Bayssa hostellissa, jonka omistajalla oli paha pakkomielle valokatkaisijoiden kanssa. Saatto toki olla, etta silla oli myos short term memory loss, mika myos toiminnan selittaisi, muta jotenkin tuntuu ettei normaalille ihmiselle tarvi neljaa kertaa tulla parin tunnin sisalla sanomaan, etta kun poistutte tasta kylpparitilasta, niin sammuttakaa valot. Kun seta tyrkkasi paansa kylpyhuoneen ovesta sisaan sen neljannen kerran, meinasin tempasta hammasharjan suustani ja tokaista, etta haluatko etta sammutan jo nyt valot ja hoidan hommani pimeassa, niin saastat sahkolaskussas. Jumankauta ma kuule seta olin juuri maksanut sulle $26 siita sahkosta, etta jos sen aikaa saisin valoja pita paella, etta naen mita teen.
Lukuunottamatta valokatkaisija vahtia, Maraehako Bay retreat oli mahtava hostelli. Paikka oli kun itse Robinson Crusoen rakentama ja suoraan rannalla. Maisema oli aikas uskomaton ja me kaikki rakastuttiin paikkaan. Tehtiin pikkunen kappailyreissu laheiselle Macademia pahkina farmille, missa Hollantilainen pahkinoita yli kaiken rakastava Leonie went nuts ja heittayty makaamaan polulle, joka oli paallystetty pahkinankuorilla. Luonnollisestikin vain loistavan valokuvan takia . Maisemat maen paalla sijaitsevalta pahkinafarmilta merelle olivat, kuten ehka jo arvasitkin, upeat. Tollasissa paikoissa vieraileminen saa ihmisen miettimaan, miksi sita ei itsekin alkaisi pahkinafarmariksi. Mahtavat maisemat ja paljon purtavaa :P (Ihan sama pidanko pahkinoista vai en…) Olisin voinukin ehka paikkaan jaada ja ostaa sen pois, jos matkassa olisi ollut mukana ne vaadittavat $1,600,000, milla farmi oli myytavana omistajien suunnitellessa elakkeelle jaamista. Noh ehka ensi reissulla matkakassani on yhden Uusi-seelantilaisen pahkinafarmin suuruinen…
Maraehako Bay retreatissa sai kayttaa ilmaiseksi kajakkeja (tai mika helkkari Kayak, nyt suomeksi onkkaan, vesilla kaytettava purtilo kuitenkin). Niinpa me Leonien kanssa kavimme pikku melontareissulla ja oli hauskaa heilua laineilla aallokkossa. Vesi ei jarin lamminta ollut, mutta ei sinne onneksi tarvinnutkaan kastautua. Toisin kuin se tytto meidan jalkeen, me saimme kajakkimme pidettya pinnalla. (Sille kavi titanicit ja se pyorahti veteen, jonka jalkeen kajakki alkoi vain koko ajan tayttya vedella ja upota sen alla, joten se sitten ui kajakki kainalossa rantaan…)
Seuraavana paivana meininki oli harrasta kuin sunnuntaimessussa konsanaan. Vierailimme nimittain heti alkuun parissa kirkossa. Joo kuulostaa ehka just jollekin Palkaneen seurakunnan elakelaisille jarjestamalle paivaretkelle (ja ma tien mista puhun. Mummo raahas mut joskus yli 20 vuotta sitten sellaselle mukanaan!! Johan siina tuli Hauhon ja Hattulan kirkot tutuiksi. Ei hataa, en muista niista mitaan!). Nama meidan koluamat kirkot olivat kuitenkin todella kaunista katsottavaa. Etenkin Tikitikissa sijainneen St. Maryn kirkon sisalla olleet kaiverrukset olivat mahtavia. Saarnastuolia kannattelivat pikkuiset Maoriveistosukot, kuin kunnon alkuasukas orjat konsanaan ja urut oli rakennettu Maraen (perinteinen Maori meeting house) muotoon. Kastemaljakin (jos siis anglikaanisen kirkon jasenet sellasta kayttaa, mista ma tietasin. Saattohan se olla toki boolikulhokin.) oli veistetty puusta ihmisen ylatorson muotoiseksi ja maljan osuus oli kaiverrettu torson paan paalla kasilla pitelemaan kuppiin. Vaikka en oo uskonnollinen, niin tollasta pallisteli mielellaan.
Toisen kirkon hautausmaalla oli hautakivi toisensa jalkeen varustettu samalla kuolinsyylla: Accidentally killed. Okei, toi oli jo pelottavaa. Kuoliko kaikki muka kylassa hups vaan vahingossa? Tuntui, etta paikassa tapahtu vahan turhan usein vahinkoja mun makuuni ja mietin jo hetken ajan, etta olisi parasta siirtya eteenpain ja vahan vikkelaan. Autossa meidan opas-kuskimme kuitenkin valotti asiaa kertomalla, etta ne kaikki tyypit, jotka muuten sattuivat olemaan hanen serkkujaan, olivat kuolleet samassa auto-onnettomuudessa, eivatka olleet onnettomuuden sattuessa lahimaillakaan kyseista pikku kylaa. Huh, oli turvallista jatkaa :)
Seuraavaksi parkkeerasimme Te arohan lentokentan kiitoradalle, jotta paasimme pallistelemaan 600v vanhaa Puhutukawa puuta, jota myos uuden-seelannin joulupuuksi kutsutaan. Kyseinen puu ei suinkaan tule luonnollisesti vilkkuvilla jouluvaloilla ja joulupalloilla varustettuna, vaan sen sijaan kukkii komeita punaisia kukkia juurikin joulun aikoihin. Sa bongasit varmaan sanayhteyden lentokentta ja parkkipaikka. Ala huoli, me ei vedetty minkaan terminaalirakennuksen porttien lapi torkeesti kiitoradalle. Todellisuudessa en edes tajunnut meidan olevan millaan, minka olisi mielikuvituksellakaan voinut hahmottaa kiitoradaksi. Luulin sita tasan tarkkaan suhteellisen isoksi nurmialueeksi. Paikalla ei siis ollut mitaan lentokenttarakennusta, vaan rannan suuntaista nurmikenttaa kaytettiin aina tarvittaessa laskeutumispaikkana. Kylan nimi, Te aroha, tarkottaa pitkaa polkua. Joskun back in the day joku lahetyssaarnaajaseta (ne sitten kerkiaa aina kaikkialle) oli rakentanut pitkan polun kotoaan kirkolle ja paikallset paattivat sitten kylansa sen mukaan nimeta. Katevaa, ja paljon mielikuvituksellisempaa kuin Captain Cookin toiminta. Kyseinen seta kun tuntuu nimenneen puoli Uutta-Seelantia toinen toistaan mielikuvituksettomammilla nimilla.
Cookista puheenollen, pysahdyimme aamulla tuijottamaan niemeketta nimelta Cape Runnaway. Suomalaisittain sanottuna Herra Jaakko Kokin (James Cook) kyseisella paikalla ankkurinsa veteen heitettya, joukko paikallisia Maoreita alkoi soutaa kohti alusta. Cook reippaana miehena tervehdykseksi vahan ampua taraytti heita kohden kanuunalla ja kuinka ollakaan Maorit pelastyivat, kaansivat kanoottinsa ja pakenivat paikalta. Avot, herra Cook nimesi paikan cape Runawayksi. Tosin myonnetaan, toi nyt oli yksi mielikuvituksellisimmista nimista, minka Cook elamansa aikana keksi.
Olen sitten muuten kavelly Uuden-Seelannin pisimman laiturin pasta paahan, matkaa yhteensa 1320m. Todellinen saavutus :) Veikkaan tosin, etta muutaman vuosikymmenen paasta se on aikaslailla entinen laituri. Sen verran Sansun mentavia aukkoja oli jo nyt kaiteissa. Vaikka rapistuva kapistus olikin, maisemat todellakin olivat vierailemisen arvoset. Kuten niin monessa muussakin East Capen kohteessa.
Seuraavan yon vietimme Gisbornessa, joka on ensimmainen kapunki maailmassa, joka nakee paivan valon. VAU, jos olisin oikeasti jaksanut nousta aamulla ennen kuutta ja rynnata rannalle auringonnousua todistamaan, olisin ollut maailmassa ensimmaisten ihmisten joukossa, jotka uutta paivaa vastaanottivat. Hmm…toi kylla kuulosti alkuun vahan epailyttavalle. Miten niin muka ei ole muita paikkoja, jotka nakisivat paivanvalon aiemmin. Kyllahan nyt Gisbornesta itaan muitakin asutettuja paikkoja on. AHAA! Huomaa maaritelma kaupunki. Gisborne sijaitsee noin 900km paassa kansainvalisesta paivamaararajasta, eika oletettavasti Gisbornen ja paivamaararajan valilla ole muita kaupunkeja, kylapahasia toki kyllakin. Niinpa Gisborne pullistelee tittelillaan mailman itaisin kaupunki. Kuten ehka jo arvasit, en todellakaan pinkonut kasivarret ojossa, suu autuaalliseen hymyyn vaantyneena pihalle uutta paivaa juhlistamaan. Meilla oli suhteellisen mukavat vuoteet, joten pysyin visusti vallyjen valissa, kun ei tarvinnut kukonlaulun aikaan pakolla nousta.
Monet luulevat, etta Captain Cook loysi Uuden-seelannin. Vaarin, paikan loysi jo sata vuotta aiemmin Abel Tasman, joka tosin ei koskaan vihaisista Maoreista johtuen rantautunut. Niinpa Cook oli ensimmainen valkoihoinen, joka jalkanasa NZ:n maan kamaralle asetti. Abel Tasman on vuorostaan se hemmo, joka loysi Tasmanian, minka seka han, etta Cook luulivat olleen yhteydessa Australian mantereeseen. Nain ollen Herra Cook ei elinaikanaan saanut koskaan tietaa olleensa oikeasti ensimmainen hemmo, joka myos Australian mantereelle eksyi talsimaan.Mutta pitka stoori lyhyeksi, Lokakuussa 1769 Cookin laivan mastossa roikkunut 12-vuotias Nicholas Young bongasi horisontissa maata, jonka nykyaan tiedamme Uudeksi Seelanniksi. Cook oli sita mielta, etta toi oli sen verran hieno havainto, etta palkitsi pojan gallonalla rommia. No sitahan se 12-vuotias tarvitseekin. (tosin noina paivina laivahenkilokunnan paivittainen juoma-annos oli muutenkin kutakuinkin sita luokkaa, etta en tajua mitenka yksikaan laiva on koskaan oikeasti paatynyt perille…Hopealinjan paatit ainakin karahtaisivat silla juomamaaralla Uuden Laukontorin kavelysillan alle alta aikayksikon. Tai hetkinen aliarvioinkohan ma nyt meidan kapteenien juomakuntoa…) Moni suomalainen nykyteini tosin olisi varmasti tuosta Nicholaksen saamasta palkinnosta tana paivana haltioissaan. Sita olisi sitten kiva McDonaldsin kulmilla kitata…
Cook rantautui lopulta Gisbornessa paikkaan, jota viikko sitten livena silmieni edessa tuijotin. Maisema mahtoi tosin olla hieman erilainen Cookin aikana., nyt sataman puurahtiosasto peitti koko nakokentan. Rantautumispaikan laheiselle Kaitin kukkulalle kiivetessani bongasin huipulta Cook Plazalta patsaan, joka rantautumisen 200-vuotis juhlan kunniaksi maelle pystytettiin. Patsaan oli tarkoitus kuvata Captain Cookia koko komeudessaan (jos kaveria nyt voi erehtya komeaksi kutsumaan). Patsaan pystyttamisen jalkeen, joku jarkeva, jolla oli silmat paassa huomasi, etta patsaan kaverilla ei ollut yllaan Britannian merivoimien kayttamaa uniformua. Sita paitsi kaveri muistutti muutenkin kasvoiltaan yhta paljon Cookia kuin mita Paavo Vayrynen muistuttaa Brad Pittia. UPS, pikku moka!! Kukaan ei oikeasti tieda, keta patsas edustaa, joten nyt se on Captain Cookin sijaan vain jonkun tuntemattoman merikapteenin muistomerkki. Patsaassa itsessaankin lukee “Who was he? We have no idea!”
East Capen matkan viimeisena iltana join pullollisen viinia. Ahh… se moscato rypaleista tehty makea valkkari upposi muhun kun limppari. Viimeisia pisaroita pullosta lasiin karistaessani aloin ihmettelemaan, etta hetkinen miksi hitossa en ollut edes huppelissa. Alkaa ymmartako vaarin. Se ei todellakaan ollut mitaan humalahakuista juomista etsien parempaa huomista. Ma tiesin, et seuraavakin paiva olisi ihan jees.Tavallisesti vain pullollisen viinia kitatessani olo todellakin on taysin toisenlainen ja mun tekee vaan mieli ponkasta poydalle tanssimaan. Etikettia tarkemmin tutkiessani tajusin viinin olleen 5,5%. Huh, normaali viini siis viela vaikuttaisi muhun luultavasti entiseen malliin.
Talla reissulla luontokatastrofit ovat pysyneet toistaiseksi kaukana musta (fingers crossed), mutta sen sijaan liikeenteeseen liittyvat pikku ongelmat ovat olleet seuranani sitakin enemman. Ensin oli tunnetusti koneessa teknisia vikojo Hesasta lahteissa, minka takia missasin jatkolentoni ja jumiuduin Singaporeen. Sen jalkeen Tyrendarrasta takasin Mlbaan palatessani, mun junani jai jumiin laiturille teknisten vikojen takia ja ne karras meidat bussilla lahimmalle juna-asemalle, mista paastiin lopulta matkaan. Aucklandissa hyppasin bussiin numero 680, joka olikin keskustaan paastessa muuttunut linjaksi numero 50. East Capen osuudelle lahteissa Strayn oma pakettiauto oli poksahtanut ja meilla oli kaytossa vuokra pakettiauto. Niinpa mun ei olisi pitanyt yllattya, kun Rotoruassa tilaamani shuttle Wai-O-tapun geotermiselle turistinahtavyydelle unohti hakea mut. Tai no ei nyt aivan…
Hommahan meni niin, etta tutkin kahta eri shuttle palvelun tarjoajan esitetta ja Rotoruan turisti-info suositteli sita halvempaa, jonka riemumielin valitsin. Turisti-info varasi matkani ja mut piti poimia kyytiin hostellini edesta. Matkapaivana kello kavi ja viisarit etenivat, eika shuttlea nakynyt. Ainoa paikalle ajanut kulkuneuvo oli joku vanha likainen henkiloauto, joka nappasi kyytiin vieressani seisseen Japanilaisturistin. Kiva, sen kaverit tulivat hakemaan sita jonnekin. Aika kului ja meitsilla meni hermot. Koitin soittaa shuttlefirman ilmaisnumeroon, jossa mulle hopotti lurituksiaan vain puhelinvastaaja. Voi pilkullinen perhonen sentaan! Soitin numeroon toistuvasti, kunnes lopulta joku naikkonen vastasi. Esitin asiani, etta missa helkkarissa ne oikeen kuppasivat? Kuulin vain kun nainen sanoi “She had a reservation” antaessaan puhelimen jollekin miehelle. Ennen kun ehdin asiaani kunnolla edes aloittaa esittaan, kaveri tokasi, etta mulla oli vaaran firman numero. Mun pitas soittaa Geyser shuttlelle eika hanelle. Tossa vaiheessa mulla alkoi verenpaine nouseen mukavaa vauhtia. Voi jumalautsi, mita palvelua!! Tykitin miehelle, etta mulla oli kuule kadessani voucheri, jossa komeili isoin kirjaimin hanen firmansa nimi ja puhelinnumero, etta tasan tarkkaan oikeeseen paikkaan kuule urpo soittelin. Noh, selvisi, etta he olivat jo melkein perilla Wai-O-Tapussa. Olin missannut kyytini.
Onneksi olen ollut tarpeeksi idioottien asiakkaiden kanssa tekemisissa, joten tiedan, mitten tilanne pitaa hoitaa. Heittaytya kaltoin kohdelluksi marttyyriksi ja VAATIA ALENNUSTA!!! Luonnollisestikin valehtelin ummet ja lammet, etta olin tullut takaisin Rotoruaan juuri tata varten ja nyt sitten missasin kaiken heidan taysin anteeksiantamattoman epaammattimaisen toimintansa vuoksi. Koko paivan aikatauluni oli nyt mennyt pain Kanadalaista jattimantya, ja joutuisin kauheasti uudelleen organisoimaan, jotta saisin paivaohjelmani korjattua. Olisin kuitenkin armollinen ja $10 alennusta vastaan antaisin heidan korjata virheensa ja he voisivat tulla hakemaan mut klo 13.00 hostellilta seuraavalle tourilleen. Mies luurin toisessa paassa oli heti, etta ei kay! $5 han voisi antaa alea. Tiuskaisin tuohon ehdotukseen vain, etta kuule ei kay! Haluan $10 kaikesta vaivasta, koska olisin voinut ihan hyvin kayttaa heidan kilpailevaa firmaa, jolloin olisinkin silla hetkella siella, missa mun pitaisikin. Nauttimassa Wai-O-tapun nahtavyyksista. Tuon jalkeen kaverille tuli varmaan joku katkos aivotoiminnassa, koska han tarjosi $2 alea. MITA HITTOA!! Ei taman tinkimisen noin pain pitanyt menna! Ei hataa, marmatin puhelimeen niin kauan, etta sain tahtoni lapi ja $10 alen.
Klo 13 seisoin hostellin Edessa, kun aamulla nakemani vanha likainen Nissan kurvasi paikalle. Mies avasi ikkunan ja alkoi tuijottamaan minua. Mika helvattu sita kaveria vaivasi? Kun tuijotuskisamme kesti tarpeeksi pitkaan ollakseen aarimmaisen epamiellyttava, kaveri vain tokaisi Wai-O-tapu? Siis hetkinen, tamako oli mun shuttle palveluni!? Olin odottanut auton olevan pakettiauto (kuten shuttle aina ovat) jossa komeilisi firman nimi kyljessa. Annoin myos kuskin kuulla tuon asian autoon istuessani, mihin han totesi, etta joo pitais varmaan olla jotkut tunnistetarrat autossa. Ensimmaiset pidemmat lauseet, mita kaveri suustaan paasti, oli “joo olin ma kuule taalla hostellilla aamulla ja poimin kyytiin sen japanilaisen kundin ja sa seisoskelit siina vieressa”. Siis mika imbesilli! Kysyin eiko hanella ollut aamulla tiedossa nimilistaa ja sita faktaa, montako henkea hanen pitaisi Napata kyytiinsa. Vastaus oli tyrmistyttava “joo oli”. En voinut vastustaa kiusausta, oli pakko kysya eiko hanen tullut mieleensa laskea yhteen 1+1 ja kysya minulta, mita ma siina sen japanilaisen vieressa oikein odottelin. Kaveri tuijotti mua aurinkolasiensa takaa ja sanoi jotain, mika selvensi sen, miksi kaveri selitti mulle heti puhelun alussa, etta mun pitais soittaa toiseen firmaan. “Ma luulin, et sa odottelit Geyser shuttlea, kun tama hostelli ei yleensa asioi mun kaa kun ma oon too professiona for theml.” TOO PROFESIONAL MY ASS! Oh well, tulipahan saatua sentaan se $10 alennus reissusta…
Vaikka kuski olikin mita epamiellyttavin, niin paiva ei ollut pilalla. Wai-O-tapussa oli muutama ihan makea nahtavyys, kuten rikin kirkkaankeltaiseksi varjaama jarvi ja kuumalahde nimelta champagne pool, joka vaihtoi varia liukuen oranssista turkoosiin. Karu totuus toki on, etta kun on sellaisessa pikku geotermisessa ihmemaassa kuin Yellowstone kaynyt, ei mikaan voi enaa juurikaan voittaa sita vertailussa. Kaikki kalkkikivi terassit ja lahteet ja geysirit kalpenevat sen komistuksen rinnalla.
Lopulta oli aika suunnata Funkysta vihreasta aluksesta mustaanherukkaan. Joo puhun nyt hostellieni nimista. Strayn jumalattoman kokonen bussi tuli noutamaan mut Funky Green Backpackersin edesta suunnatakseen Taupoon. Kiva, kyydissa oli yli 50 henkea, koita siina nyt sit alkaa muistelemaan edes kymmenesosan nimia. Aloin saman tien kaipaamaan pienta bussiamme East capen reissulta. Kuskin nimeksi paljastui Nana (niilla kaikilla on aliakset) ja se oli mun mielestani taysin kyllastyny tyohonsa ja valilla vahan jopa toykea. Henkilokuntaa taydensi lobotomian saanut George, jota Nana kutsui omaksi pikku bussiorjakseen. Kuuluisa lause oli “Don’t worry, my little bus slave will take care of it…” George oli harjoittelija, siis tuleva kuski, joka nyt hengaili mukana oppiakseen reitin. Hohhhoijakkaa, siita vasta hyva kuski tuleekin. Kaveri ei kasittanyt hanelle esitettyja kysymyksia ja tuntui kuin se olisi ollut pollyssa kaiket paivat. Noh oli se sentaan edes hirveen hyvannakoinen, et jotain hyotya siitakin tyypista :).
Ekana stoppina oli kuumajoki (kiitos geotermisyyden…), johon porukka dippaantui uimaan. Great, kukaan ei ollut maininnut, etta talle paivalle kannattaisi varautua bikineilla. Ma en ole mikaan Pamela Andersson, joten Bikinit EIVAT kuulu mun jokapaivaiseen pukeutumiseeni, mika selittaa sen, miksi ne eivat olleet valmiiksi paallani. Luonnollisesti ne olivat bussin alaosassa, rinkan pohjalla, miljoonan mun rinkan alla. Joo en todellakaan alkaisi repimaan niita esille. Ei hataa, puntit ylos ja varpaat veteen. Ahh… kuuma vesi tuntui taivaalliselle, aivan kuin Haheissa Hot water beachilla. Mielenkiintoiseksi uintikokemuksen teki jumalattoman kokoiset joen varrella olleet VAARAA julistavat kyltit, joissa selitettiin etta paata ei saa missaan nimessa laittaa veden alle, koska vedessa vaanii amebic meningitis, joka voi luikerrella kehoosi ja tehda sut sairaaksi. Jos nyt nopeasti oikein muistan, niin meningitis on aivokalvontulehdus, joka ei valttamatta kuulu mun matkatauti suosikkeihini. Oli ehka sittenkin onni onnettomuudessa, etta bikinit oli piilossa. Mun tuurilla olisin kuitenkin liukastunu veteen mennessa ja saanut paani tayteen vetta ja pikku amebic meningitiksen.
Yoksi majoituimme Taupoon, joka on skydiving capital of the world. Paikassa suoritetaan yli 30 000 laskuvarjohyppya vuodessa, ja meidankin ryhmastamme 15 henkea paatyivat numeroiksi noihin tilastoihin. Taupossa kaikki muut menivat samaan bilehile hostelliin, kun ma suuntasin muualle. Ma olin buukannu jo etukateen paikan, jota oli suositeltu. Strayn kyydissa homma toimii niin, etta sun ei tarvi itse varata majoitustasi etukateen, mikali pysyt bussin kyydissa. Stray takaa sulle yopymispaikan jokaisen overnight stopin kohdalla. Toi on oikeasti aivan ihana ominaisuus, joka vahentaa stressia ihan mielettomasti. Sita paitsi meilla on ollu mahtavia yopymispaikkoja. Tosin muutamassa paikassa tiesin jo etukateen Strayn majoittuvan baila baila, let’s get drunk Base hostelleissa, jotka ovat niita loukkoja mihin tallanen vanha ihminen ei todellakaan halua joutua. Sita paitsi Taupossa Strayn kohteessa oli loistava mahdollisuus joutua 16 hengen huoneeseen, joo ei kiitti.
Mun Blackcurrent backpackers osoittautui kaikkien kehujen arvoiseksi. Hostellissa ei ole kerrossankyja, vaan jokaisella on oma uusi talla vuosituhannella ostettu yksittainen sanky. Toi oli mulle jo myyntivaltti. Se, mika yllatti mut taysin oli, etta mun kohdallani sain parisangyn kayttooni!! Voi morjens, mita luksusta. Huone oli 7 hengen dormi, mutta jaettu seinalla kahtia ja mun puolellani oli lisaksi vain yksi sanky, mika tarkotti, etta sain melkein pita huoneeni itsellani. Lisaksi huoneissa oli juuri remontoidut omat kylpyhuonetilat. AH, kunnon suihku IHANAA!!
Taupo saa nimensa kaupungissa sijaitsevasta jarvesta, joka sattuu olemaan NZ:n suurin. Se sininen pikku latakko on Singaporen kokoinen, nice. Todellisuudessa jarvi naamioi alleen katkeytyvan edelleen aktiivisen tulivuoren. Viimeksi vuori antoi kuulua itsestaan 186 jkr, kun tuhkapilvi lensi 50km korkeuteen ja purkauksesta kirjoittivat niin roomalaiset kuin kiinalaisetkin pikku ukkelit historiankirjoissaan. Kiva pamaus siis.
Seuraava paivana oli aika ajella paikkaan, jonka nimi kuulostaa seka suomeksi etta englanniksi epamaaraiselle… Olimme matkalla Whakahoroon. Jep, jep. Talla kaikki Wh kirjainyhdistelmat lausutaan f-kirjaimena. Niinpa kyseinen paikan nimi kuulostaa lausuttaessa fuck-a-hoor-o. Joo, etta suomennetaanko paikka samantien laitetaan prostituoitua-kylaksi… Tie mutkitteli vuoristossa tuhannen kurvin ja sadan yksikaistaisen sillan (joo toi on uusi-seelantilaista. Miksi vaivautua rakentamaan sillalle kaksi kaistaa, kun voi tehda sillan, jolla voi kulkea vain yksi auto kerrallaan…) yli. Okei, ehka ma vahan liiottelen mutkien maarissa… Toi oli just sellanen tie, jolla olisin itse ajaessa kirkunut taytta kurkkua “ I looove this road!!” Talla kertaa en kuitenkaan ollut bussikuskille patkaakaan kateellinen, koska kaaramme oli todellakin ylimitoitettu tolle tielle. Kerran otimmekin hieman kurvia suoraksi ja auto sai kolhuja…
Majoituimme vuorten keskelle Blue Duck Lodgeen, where it’s all about conservation. Paikan omistaja piti meille hienon esittely puheen, jossa mainitsi sanan conservation ehka 100 kertaa. (maybe he should conserve the use of the word conservation…). Puhe oli oikeasti hyva ja vauhdikas. Sen lopuksi tiesimme, etta saatoimme menna seuraavien tuntien aikana metsastamaan vuohia, mahdollisesti osallistua villisikajahtiin koiralauman kanssa tai hyvalla tuurilla nahda kuinka omistaja lavistaa veitsellaan ansaan jaaneen naadan paan kahdesti ennen kuin lopulta onnistuu katkasemaan paan irti kokonaan. Joo etta sellasta. Nytko kysyt, etta missa se suojelu tulee kuvaan? Kuule toi kaikki askon kuvaamani action on usko tai ala luonnonsuojelua. Uudessa-seelannissa on ollut alunperin vain 2 kotoperaista nisakasta, jotka molemmat olivat lepakkolajeja. Kaikki muut nisakkaat on ihminen tuonut tullessaan. Nisakkaiden mukana uudelle-Seelannille ominaiset lentokyvyttomat linnut ovat kuolleet suurelta osin sukupuuttoon ja uhanalaisia lajeja on tallakin hetkella jumalattomat maarat. Etenkin naadat, hillerit ja villikissat ovat rokottaneet lintukantoja. Blue Duck Lodgen omistaja koitti hillerien sun muiden nisakas petojen vahentamisella palauttaa luontoa alkuperaiseen tilaansa ja suojella sukupuuton partaalla olevia, tiluksiltaan loytyvia blue duckeja.
Mita vuohiin tulee, villivuohet on todellakin tuholaisia ja syovat kaiken, mita nakevat. Pari poikaa seurueestamme menivat vuohen metsastys reissulle ja molemmat kaatoivat vuohen, josta sitten kokkailivat itselleen iltapalaa. Ohjelmassa oli myos savikiekkojen ammuntaa. Vuohia metsastamassa ollut Italialainen oli aivan ilmiomainen ampuja. Kaveri ei ollut koskaan aiemmin ampunut savikiekkoja, mutta taraytti nyt 10 kiekosta 9 palasiksi!! Kesken kaiken kun muu porukkaa alkoi kyselemaan, etta mita hittoa, mitten kaveri osuu niihin niin hyvin, tyyppi latasi aseen “klik, klik” kaantyi katsomaan meita ja hymy kasvoillaan huusi “ Man I just love guns!”. Toi oli oikeasti koominen tilanne, vaikka kuulostaakin ehka lahinna uhkaavan pelottavalle. Mutta teidan olis pitany kuulla, mitten kaveri heitti sen jarkyttavan vahvalla aksentilla ja niin aidosti onnellisena.
Muutamat tytot painelivat 3 tunnin ratsastusreissulle vuorille. Olin niille niin kateellinen, ma olisin halunnut kanssa. Tiesin kuitenkin, milta persaus ja jalkalihakset tuntuvat 3 tunnin ratsastuksen jalkeen, ja koska olin seuraavana paivana painelemassa 20km vaellukselle vuorten yli, niin en todellakaan tehnyt sita virhetta, etta olisin pollen selkaan istahtanut. Luit oikein, mina 20km Tongariro alpine crossingilla jumalattomia ylamakia kipuamassa. Masokistista mutta niin yksi mun elamani parhaista kokemuksista!! Tosin siita sitten enemman ensikerralla. Nyt on pakko menna laittaan pakaasit kuntoon huomista 5am heratysta varten. Kylla on sitten kiva kun tarvii olla 7am laivaterminaalissa. Noh ehka nukun sit illalla. Oon menossa sohvasurffaan Pictonin lahella paikkaan, jonne ei ole teita vaan sun tarvii menna sinne veneella… Sohvasurffaus host tulee noutaan mut laivaterminaalista ja cruisaillaan perille. Tuun sitten maanantaina venetaxilla pois takasin Pictoniin.
To be continued…
No comments:
Post a Comment